Onko joku päässyt yli sosiaalisten tilanteiden pelosta ja ahdistuksesta?

Mikään ei ole auttanut. Olen ottanut jännitykseen tilannekohtaisesti beetasalpaajaa ja rauhoittavaa. Altistusta on tullut 7 vuoden ajan työelämässä. Mutta tämä ei vain helpota! Huomennakin on töissä koulutuspäivä, joka ahdistaa jo nyt... Siellä kun voi joutua yhtäkkiä esille. Se on hirveää! Ryhmätyötä voin tehdä, mutta työn esittäminen muille ei onnistu. Pää lyö aivan tyhjää.

Olen päässyt. Olin vaikeasti ujo, ahdistunut ja estynyt noin kolmikymppiseksi asti. Tämä aiheutti sen, etten oikein koskaan päässyt elämään käsiksi. Koulut jätin kesken viimeistään loppuvaiheessa kun olisi tullut seminaareja ja muuta missä olisi joutunut esille. Alkoholisoiduin, vaihdoin usein työpaikkaa, ystäväni olivat minua 20 v vanhempia alkoholisteja, en oikeastaan edes haaveillut normaaleista,  terveistä ystävyyssuhteista.

Kolmekymppisenä tuo kaikki jostain syystä muuttui. Luulen, että tähän vaikutti suuresti se, että lähipiiriini tuli eräs ihminen, joka aidosti hyväksyi minut sellaisena kuin olin. Hän kohtasi ongelmani jotenkin aivan eri tavalla kuin kukaan siihen asti. Voivottelematta, mihinkään painostamatta, ihmettelemättä. Tekemättä niistä minkäänlaista numeroa, mutta silti vähättelemättä. 

Jälkikäteen olen analysoinut, että siihen asti jokainen ihmissuhteeni vanhemmistani lähtien oli keskittynyt siihen, miten minun pitäisi muuttua. Tämä ystävä oli ensimmäinen, joka ei kokenut että minun olisi pitänyt muuttua minkäänlaiseksi. Siinä kohtaa ongelmistani tuli jotenkin "normaaleja", häpeä itsestä vain mureni pikkuhiljaa pois.  Myöhemmin jopa opiskelin ammatin, jossa on oltava paljon esillä. Ammatin, jota en olisi aiemmin voinut edes harkita, saati että olisin selviytynyt sen opinnoista. Opintojen aikaan minulla oli vielä pieni esiintymisjännitys jäljellä, mutta lopulta sekin karisi pois. 

Toivoisin kaikille ahdistuneille, että se häpeän ja ahdistuksen rautainen nyrkki irrottaisi otteensa, mutta harmikseni en osaa sanoa miten se tehdään. Tiedän kuitenkin, että se on mahdollista. Uskon, että häpeä itsestä on monelle yhdistävä tekijä. Se olisi jotenkin tunnistettava, joskin se voi olla vaikeaa kun ei ole mitään vertailukohtaa, ts. ei tiedä miten asiat voi kokea jos ei häpeä itseään.

Minä! Sain paniikkikohtauksia millon missäkin missä jouduin olla ihmisten kanssa tekemisissä. Piti syödä beetasalpaajia päivittäin. Pahimpiin oli diapamit. Sitten sain lapsen ja oli "pakko" käyttää häntä kerhoissa ym. Nyt opiskelen asiakaspalvelualalle ja työharjoittelut ovat olleet ihan parasta.

N27

Kyllä ne altistustilanteet ovat minua auttaneet. Niitä vain pitää olla riittävän paljon, jotta asioihin alkaa rutinoitua. Opettajan kuvaus tuossa aiemmin oli varsin osuva.

Itselläni on myös positiivisena kääntöpuolena euforian tunne, kun jostain esitelmästä tmv. on selvinnyt, se on jotain mieletöntä. Toki myös väsyttää sen jälkeen, mutta päällimmäinen tunne on onnellisuus.

Kannattaa käydä vaikkapa Helsingin Dianetiikka-keskuksessa tekemässä joku aiheeseen liittyvä kurssi. Se voisi auttaa