Enkelilapsemme,p ikuisesti sydämessäni

Menimme rakenneultraan kuulemaan, onko meille tulossa tyttö vai poika. Ja tietenkin, että onko lapsi terve. Mielessäni ei edes käynyt mahdollisuutta, etteikö näin olisi.
Lääkäri katsoi ultrakuvaa pitkään ja sanoi, että valitettavasti näyttää siltä, että vauvan päämitat ei ole nyt normaalit. Viikkoihin nähden liian iso pää. Tutki lisää. Laittoi lisätutkimuksiin. Emme enää halunneetkaan tietää, onko lapsi tyttö vai poika. Sattui liikaa, sillä jo tässä vaiheessa lääkäri kertoi, että lapsemme on todella sairas.

Seuraavana päivänä jatkotutkimuksissa emme saaneet kaipaamaamme armahdusta, että kyseessä olikin hirvittävä virhe ja vauvamme onkin täysin terve. Päinvastoin. Vauvamme on edelleen todella kipeä eikä mitään ole tehtävissä. Vaikka jatkaisimme raskautta, 90% todennäköisyydellä vauvallamme olisi hyvin vaikea kehityshäiriö. Eikä jäljelle jäänyt 10% olisi ihmeparantuminen, vaan vain lievempi kehityshäiriö.

Itkimme lastamme ja edessä olevaa päätöstä. Päätöstä, joka on puolestamme jo tehty. Meidän vain tulisi viedä se loppuun saakka. Elämämme vaikein päätös, joka omalla tavallaan helpoin. Lapsemme ei saa missään nimessä kärsiä eikä tuntea tuskaa, en antaisi sitä itselleni koskaan anteeksi. Viikko ultran jälkeen, hyvästelimme rakastetun ja toivotun pienen ihmisimme.

Saamme ajallaan tietää, miksi meille kävi näin. Miksi lapsemme ei saanut syntyä tähän maailmaan terveenä. Samalla pelkään, ettei syytä löydetäkään ja menetimme pikkuisemme vain kohtalon oikusta, ilman syytä, ilman selitystä. Mutta nyt pitää vain odottaa.

Meidän maailmalle pysähtyi hetkeksi, mutta ympärillämme se jatkoi pyörimistään. Elämä jatkuu, niin tuskalliselta kuin se tuntuukin. En aio lakata näkemästä värejä, en aio lopettaa elämistäni. Aion kunnioittaa pientä enkelilastamme elämällä.

Suren ja itken. Suren koko loppuelämäni, mutta itkuni harvenee. Se ei tarkoita, etten enää muistaisi tai rakastaisi. Rakastan ikuisesti, muistan ainiaan. Pieni enkelimme, äiti ja isä rakastaa sinua aina.