SouthernGrove
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
SouthernGrove kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni tahto on se, että olen kotona ja hoidan kodinasiat. Minä myös pidän siitä, että saan hoitaa kotia. Hän on tavaratalojohtaja ja kiirettä tietysti pitää. On mukava, kun hän voi tulla kotiin rankan työpäivän jälkeen ja olla vain. Minä mielelläni teen näin. Eli en elä siivellä, me jaamme homman näin meidän perheessä. Se on meidän tapa elää, emmekä koe, että vaimo elää siivellä. Ei meidän silmissä.
--- itse en pystyisi olemaan kotirouva jennki/sakalaistyyliin, Mr and Mrs John Smith - mitä itse olet, mikä on persoonasi?
Olet varmaan hyvin työorientoitunut persoona, jos sinusta tuntuu, että minuutesi katoaa ilman kodin ulkopuolista työtä. Itse koen oman persoonani hyvinkin vahvaksi ja varsin erilliseksi miehestäni, vaikka juuri tällä haavaa kotirouvana elelenkin. Olemme kaikki erilaisia, ja jokainen tekee omat valintansa omista lähtökohdistaan. Joskus toki pakon saneleminakin, mutta vapaaehtoisesti tiensä valinneet eivät useimmiten varmaankaan koe asiaa kuten sinä.
Täällä oli alkuvuodesta hyvin koskettava ketju: hienostorouvan ero. Nainen viisikymppinen, edustusrouvana päivänsä viettänyt, avioehdon vuoksi jäi puille paljaille. Siinä aloin miettiä kuinka hataralla pohjalla tuollaiset ihmiset ovat. Tuttavapiiri, elämäntapa, kaikki jää jos sen on vain miehen varaan rakentanut. Ja kyllä, olen uraorientoitunut, mutta myös yksityiselämäorientoitunut. Kokenut eron, josta selvisin suhteellisen ehjin nahoin juuri taloudellisen itsenäisyyteni ja tuon oman yksityiselämän ystävien harrasteiden jne takia. Enkä totisesti ole ainoa eronnut ikäluokassani (50v), meitä on paljon. Omaa kokemusta muihin vierellä vertaamalla olen huomannut juuri tuon omasta itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta kiinnipitämisen tärkeyden, oli se taloudellista tai henkistä, se vaan on tärkeää. Ja noista pidän kiinni myös nykyisessä suhteessani, yhdessä on paljon helpompaa olla onnellinen kun yhdessä on kaksi itsenäistä, omaan elämäänsä tyytyväistä ihmistä jotka eivät myöskään ole taloudellisesti liian riippuvaisia toisistaan. Mutta tämä tosiaan 50 v näkökulmasta, sieltä alle 30 v vinkkelistä elämä näyttää vielä toisenlaiselta (keskimääräiset ennusteet voi katsoa tilastoista).
Olen ihan samaa mieltä kanssasi. Tietty oma itsenäisyys on säilytettävä myös avioliitossa, ja myös kotirouvaksi jäädessä. Taloudellisia järjestelyjä on tehtävä, ja omista ystävistä, harrastuksista ja muista omista jutuista on pidettävä kiinni myös silloin, kun toinen puolisoista ei ole työelämässä. Tästä hyötyy paitsi se kotiinjäänyt osapuoli mahdollisessa erotilanteessa, mutta myös parisuhde. Molemmilla on enemmän annettavaa myös suhteelle, kun molemmilla on riittävästi tilaa hengittää ja ammentaa voimaa elämäänsä myös kodin ulkopuolelta.
Tulkitsin varmaan jotenkin väärin lainaamani kohdan tekstistäsi, koska se oli se, mihin takerruin ja jota kommentoin.
Ps. Olen itsekin käynyt läpi avioeron, ikääkin löytyy jo 40 vuoden verran 😉
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni tahto on se, että olen kotona ja hoidan kodinasiat. Minä myös pidän siitä, että saan hoitaa kotia. Hän on tavaratalojohtaja ja kiirettä tietysti pitää. On mukava, kun hän voi tulla kotiin rankan työpäivän jälkeen ja olla vain. Minä mielelläni teen näin. Eli en elä siivellä, me jaamme homman näin meidän perheessä. Se on meidän tapa elää, emmekä koe, että vaimo elää siivellä. Ei meidän silmissä.
--- itse en pystyisi olemaan kotirouva jennki/sakalaistyyliin, Mr and Mrs John Smith - mitä itse olet, mikä on persoonasi?
Olet varmaan hyvin työorientoitunut persoona, jos sinusta tuntuu, että minuutesi katoaa ilman kodin ulkopuolista työtä. Itse koen oman persoonani hyvinkin vahvaksi ja varsin erilliseksi miehestäni, vaikka juuri tällä haavaa kotirouvana elelenkin. Olemme kaikki erilaisia, ja jokainen tekee omat valintansa omista lähtökohdistaan. Joskus toki pakon saneleminakin, mutta vapaaehtoisesti tiensä valinneet eivät useimmiten varmaankaan koe asiaa kuten sinä.
Minä elän ainakin toistaiseksi. Asumme ulkomailla, eikä minulla ole työlupaa tässä maassa. Arkipäiväni kuluvat taaperoa ja kotihommia hoitaen, isompia lapsia kuskaillen, ulkoillen, lueskellen, netissä surffaten, aurinkoa ottaen ja huonolla ilmalla vaikkapa museoita kiertäen tai shoppaillen. Rajana on lähinnä mielikuvitus ja isompien lasten kouluunviennin/sieltä haun aikataulut sekä mukana kulkevan 2-vuotiaan asettamat tietyt rajoitteet.
Elämä on mukavaa ja lokoisaa.
Jonain päivänä palaamme Suomeen, jolloin joudun/pääsen taas töihin (toivottavasti), mutta se tuntuu kaukaiselta enkä halua edes ajatella sitä vielä.
En ole koskaan nähnyt vanhempiani humalassa, vaikka näin kyllä heidän käyttävän alkoholia. En hävennyt enkä saanut alkoholiin liittyviä traumoja. Samaa asennetta pyrin välittämään omille lapsilleni: saavat mieluusti nähdä vanhempiensa käyttävän alkoholia, mutta eivät humaltumista.
Minäkin olen tehnyt tätä.
Muita loisto-oivalluksia:
- Suihkutin kiukaan palavaan tulipesään hiuslakkaa painepullosta, kun se roihahduksen aikaansaaminen tulipesässä oli niin hauskaa.
- Olen seisonut moottoripyörän kyydissä pelkääjän paikalla jalkatappien varassa 100km/h vauhdissa, koska pylly puutui.
- Teininä liftasin milloin minnekin, enkä paljon katsonut kenen kyytiin menin. Koskaan ei onneksi mitään tapahtunut
- Olen kontannut karsinassa vapaana olevan hevosen mahan alta toiselle puolelle, kun en viitsinyt kiertää
- Olen roikkunut takajaloilleen nousseen, pillastuneen hevosen riimussa painona yrittäen rauhoittaa hevosta
Näitä olisi varmasti lisääkin, jos vain muistaisi kaiken. Aika sählä ja vähän huimapää oon ollut, ja olen varmaan osittain vieläkin.