SarahSina

Vierailija kirjoitti:

Oletko sanonut miehelle, että nyt pitää jäädä kotiin ja PISTE? Miksi haet miehen ryyppyreissuilta? Itse en ikinä herättäisi vauvaa, että nyt haetaan isi baarista!?

Jos päättäväisesti keskustelet, jopa räyhäät, teet kantasi selväksi niin luulisi miehen ymmärtävän. Jos ei, niin sitten eri osoitteeseen. Ei ole hyväksi sulle, eikä todellakaan lapselle loppujen lopuksi.

En ole käskenyt jäämään, en halua pakottaa toista. Olen kyllä sanonut esim näin "ei tarvii jäädä kotiin jos et haluu. Haluun, et jäät meiän kaa kotiin siks, että ite haluut eikä siks, että mä haluun." Joten mies on aina lähtenyt. Ja olen aina ollut myöskin "liian kiltti", en osaisi sanoa, että en tule hakemaan, enkä halua, että rahojamme tuhlataan esim taksiin.

Ma me mo kirjoitti:

Sanotaan, että ensimmäinen vauvavuosi on parisuhteelle se kaikkein rankin. Sen lisäksi te olette juuri saavuttaneet sen kahden vuoden rajan, johon suhteen alkuhuuma yleensä päättyy ja alkaa arki. Siitä eteenpäin toisen rakastaminen vaatii päättäväisyyttä ja vaivan näköä parisuhteen eteen.

Kerrot että suhteen alussa pystyit avautumaan miehelle tunteistasi. Jos yrittäisit sitä nytkin? Omien tarpeiden ja toiveiden kertominen on tärkeää, koska kukaan meistä ei ole ajatusten lukija. Jos pystyy syyttelyn sijaan käyttämään "Minusta tuntuu.." tai "Minulle olisi tärkeää.." -alkuisia lauseita, toinen on vastaanottavaisempi, eikä mene niin herkästi puolustuskannalle, mikä sitten voi johtaa riitelyyn.

Meillekin tuli syksyllä vauva, eikä minunkaan mieheni huomioinut ensimmäistä äitienpäivääni juuri mitenkään. Muutenkin parisuhde on ollut vähän taka-alalla vauvan syntymän jälkeen, mutta nyt alkaa tilanne olla jo aika hyvä. Mies on minulle kaikessa törppöydessään hyvin rakas. :D

Ei minua arki haittaa, päinvastoin. Ja myös mies on sanonut, ettei häntä haittaa. Tykkään siitä, kun on joku jonka kanssa ihan vaan olla ja elää.

En ole ikinä osannut puhua kasvotusten seurustellessa, joissain suhteissa olen jopa ollut selkä mieheen päin, että uskallan puhua, tai kirjottanut puhelimen viestikenttään asiani. En tiedä, miksi avautuminen on minulle niin vaikeaa. Suhteen alussa, niinkuin jo aiemmin sanoin, nykyinen mieheni OLI ensimmäinen ja ainoa seurustelukumppani, jolle olen osannut avautua. Hän kuunteli rauhassa, eikä suuttunut, vaikka minulla olisi mennyt pidempäänkin, ennenkuin uskallan puhua. Avautumispelkoni on lähes samanlainen tunne kuin esiintymispelkoni; kädet tärisevät, ahdistaa jne. Jossain vaiheessa osasin jo avata suuni ilman kummempaa empimistä ja ahdistusta. Mutta mies muuttuikin sellaiseksi, että suuttui, jos en heti saanut asiaani sanottua, ja suuttui kun kerroin asiani. Näin olen siis joutunut taas tilanteeseen, jossa en osaa avautua ja tunnen murheen aiheeni tyhmiksi.

Jos olen sanonut, ettei meillä nyt ole rahaa tehdä remonttia tai ostaa autoon osia, niin mies suuttuen sanoo "no vittu mä haluun joskus saada tän kämpän valmiiks, ei sit tehä vittu jatketa tätä remonttia ikinä.", vaikka kyse olisi vaan vaikka vaatekaapista joka tarvitsisi tehdä.

En maksaisi mitään. Meillä tullaan toimimaan niinkuin meillä kotona; vanhemmat pyytää jotain niin se tehdään, jolloin myös saa rahaa kun pyytää.

Itse käännyin kerran tielle jonka yli kulki pyörätie. Joku mies ajoi kilpapyörällä täyttä vauhtia eteen enkä edes ehtinyt nähdä häntä, kun tuli niin kiireellä. Tiedän, mun väistämisvelvollisuus, mutta ei mun mielestä oo silti ok pyörällä ajaa täysiä siihen alle, itse en edes uskaltaisi. Pyörä kun jää helposti kuolleeseen kulmaan tai näkyy muutenvaan huonosti. En siis ajanut tämän pyöräilijän päälle kun molemmat ehdittiin väistää, mutta kyllähän se pyöräilijä mulle vitun kusipäätä huusi..

Vierailija kirjoitti:

Paitsi jos suojatie on pyörätien jatke, silloin auto väistää vaikka ajaisi kuinka suoraan.

Ei, vaan tällöin pyöräilijä saa polkea eikä tarvitse taluttaa. Joutuu silti väistää autoa. Jos ei ole pyöräteiden jatke/pyörätie, vaan pelkkä suojatie, niin silloin ei saa polkea.