pulu
Seuratut keskustelut
Kommentit
Oksettaa lukea näitä viestejä, ei pitäisi kyllä käydä näitä läpi. Uhrin tuomitseminen, rikoksen halventaminen ja syyllisen puolustaminen on aika karmeaa.
Kun olin 18-vuotias, silloisen kumppanini ystävä, 33-vuotias isokokoinen mies, koki "seksikkään" pukeutumiseni (musta toppi ja kireät, punaiset collarit) viestinä, että haluan häneltä seksiä. Sinä yönä, kun minä menin omaan sänkyyni nukkumaan mieheni viereen, tämä ystävä tuli makuuhuoneeseen ja työnsi sormensa sisääni. Heräsin ja pyysin häntä lopettamaan. Mies jatkoi, minä kielsin, työnsin häntä jaloillani poispäin. Yritin herättää kumppaniani, joka nukkui unilääkkeiden vuoksi todella sikeästi.
Nousin sängystä ja juoksin puolialasti (nukun aina vain pöksyt jalassa) keittiöön itkemään. Tämä ystävä tulee kohta perässäni ja tarttuu takaapäin rintoihini ja alkaa puristella niitä. Tällöin kumppanini oli noussut ylös ja käski ystävän painua sohvalle.
Olin aivan käsittämättömän häpeissäni. Ensinnäkin minä olin ostanut heille alkoholia (itse en juo) ja minä olin pukeutunut antavaan toppiin ja peppua korostaviin lökäpöksyihin kotonani. Minä en ollut laittanut paitaa päälleni mennessäni omaan sänkyyni nukkumaan. Minä en saanut miestä potkittua jaloilla pois luotani. "Ei", "Lopeta", "Älä" eivät olleet tarpeeksi selkeästi ilmaistuja, minun olisi pitänyt huutaa kovaan ne sanat.
Ajattelin kaiken olevan minun syytäni.
Viikon päästä tästä kerroin kaikesta ystävälleni, joka oli kauhuissaan ja sanoi kyseessä olleen raiskaus. Tuhahdin ja sanoin sen olevan höpöhöpöä. Kerroin asiasta kuin eilispäivän lounaasta.
Vasta 24-vuotiaana (olen nyt 26) todella aloin käsitellä tuota yötä. Siihen saakka olin pitänyt sitä sisälläni, koska kyseessä oli muka nolo, ikävä moka minulta. On uskomattoman vaikeaa myöntää itselleen, että joku on tehnyt väärin itseään kohtaan. Loukannut koskemattomuutta, kajonnut kehoon. Siksi en haluaisi kuulla kenenkään suusta ihmettelyä, miksi uhrilla monesti kestää, ennen kuin pystyy tekemään rikosilmoituksen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu aivan käsittämättömältä itselleni, että antaisi pettämisen anteeksi. Jotenkin miksi jäisin suhteeseen ja heräisin joka päivä ihmisen vierestä, johon en voisi luottaa? Kun maailma on pullollaan ihmisiä, jotka ei kuuna kullan valkeana pettäisi.
Miksi? Esimerkiksi siksi, että rakastat kumppaniasi ja olet luvannut rakastaa myötä- ja vastamäessä. Koska olemme vain ihmisiä, vahinkoja voi sattua erinäisissä olosuhteissa. Yhden kerran voi antaa anteeksi ja annoinkin, toista en antaisi.
Ymmärsin (vuosikymmeniä sitten tapahtui) että miehelläni oli paljon taakkaa sisimmässään, josta ei saanut puhuttua minulle. Pettäminen oli yksi yritys ulos pahasta olosta, tokikaan eihän se auttanut. Oli siis "ukkosenjohdatin", eikä liittynyt niinkään minuun vaan omaan itseensä ja keskeneräisyyteensä. Aloitimme terapian, ja apua ollaan saatu kumpikin erikseen ja vielä yhdessä, luottamus on rakentunut takaisin ajat sitten <3
Anteeksi mutta minulle tulee näistä "En ikinä antaisi anteeksi" vähän sellainen keskenkasvuinen olo. Maailma on mustavalkoinen ja se on kerrasta poikki, mitään ei haluta tai osata ymmärtää, elämän ja ihmisten monikerroksisuuksista ja syvällisyydestä ei ole ymmärrystä.
Heitä ensimmäinen kivi, jos itse olet täysin syytön, on minun mottoni.
En kyllä keksi minkäänlaista henkistä taakkaa, joka helpottaisi toisessa sängyssä. Pettämisessä ei ole mitään monikerroksisuutta.
En suinkaan, päinvastoin, olen alkanut yhä enemmän kiinnostua siitä.
Meillä kumppani piereskelee estoitta. Ei se minua haittaa, kunhan ei piere autossa, saunassa ja seksin aikana tahallaan. Itse en ole ikinä pierryt aikuisiällä kenenkään lähellä ollessa tietoisesti, mutta jos nyt sattuu pääsemään, niin ei se paha asia ole. Kotona menen lenkille tai suhauttelen kylppärissä tms. Ajattelen sen jotenkin säilyttävän tietynlaisen, hmm, etäisyyden kumppaniini mitä tulee kehon toimintoihin.
Tiedän tunteen.
Kehun puolisoani aina, kun näen sille tilaisuuden. Hän on mielestäni uskomattoman seksikäs, komea, hauska ja taitava, eikä siinä ole mielestäni mitään väärää, että sanon sen ääneen. Kehun häntä myös muiden kuullen, en vain hänelle. Eikä kehumiseni ole mitään ylitsevuotavaa.
Kumppani on kertonut, että hän ei osaa kehua eikä sanoa rakastavansa (on sen kerran silti yllättävässä tilanteessa sanonut, ja pyytänyt samalla anteeksi, ettei osaa tehdä sitä tarpeeksi usein). Ymmärrän sen kyllä, hänen kasvatuksensa oli niin kieroutunutta, että se vaikuttaa häneen vieläkin. Heidän perheessään ei puhuttu koskaan tunteista, eikä niitä näytetty edes perheen kesken, saati julkisesti.
Silti olisi ihanaa kuulla joskus jotain positiivista. Erityisesti ulkonäöstä ja silloin, kun olen parhaimmillani. Tiedän hänen pitävän minua kauniina naisena, mutta jotenkin sen ääneen kuuleminen aina toisinaan tekisi niin hyvää. Aina välillä sitä miettii, olenko sittenkään hänen silmiinsä viehättävä, kun on tullut kaksi kesäkiloa tai hiusten raidoitus meni vähän pieleen tms. Se kehun kuuleminen on vain niin kovin mukavaa ja se tuo ihanan puhkuvaa itsevarmuutta!
En silti halua olla marttyyri ja vielä vähemmän haluan pyytää häneltä kehuja. Vaikka olen kerran sanonut, että kehut olisivat kivoja joskus kuulla hänen suustaan, ihan mistä tahansa asiasta. Enempää en silti halua sanoa, koska kehujen kalastelu voi tuoda toki niitä kehuja, mutta ne olisivat teennäisiä ja väkinäisiä.