pulu

Puolisoni on myös kaksisuuntainen, mielenkiintoinen keskustelu tämä. Käytkö missään ao. ryhmissä juttelemassa ja oletko saanut mistään ystäviä jolla on sama sairaus? Puolisollani on pari tällaista kaveria, joilla tosin on lievempi sairaus kuin hänellä, heillä se rajoittuu onneksi masennukseen ja hypomaniaan eikä koskaan maniaan (kop kop), ja se luo kuitenkin sellaista tukea raskaimpina aikoina tuntea vastaavanlaisissa ongelmissa painivia ihmisiä. Käytkö muuten intervallijaksoilla yleensä sen parin kuukauden välein vai harvemmin/useammin? Jos sinulla on parisuhde, kuinka sairaus on vaikuttanut siihen ja onko puolisosi saanut tukea ja ohjausta esimerkiksi järjestöiltä, sairaalasta tai ylipäätään terveysalan työntekijöiltä siihen, miten kaksisuuntaisen kanssa tulee toimia tietyissä tilanteissa? Itse olisin kaivannut sellaisia ensimmäisinä vuosina, sillä sairaus ei ollut minulla tuttu ja sen raju voima pelästytti erityisesti ensimmäisten manioiden iskiessä, ja masennusaikaan taas se syyllisyys ja avuttomuuden tunne yllättivät. Silloin kun puolisollani puhkesi sairaus, hänen lähipiirilleen opastettiin todella yksityiskohtaisesti taudin ominaisuudet ja toimintatavat jne. mutta koska en itse siihen kuulunut tällöin, en ole jälkikäteen pyytämälläkään saanut ammattilaisen opastusta eri tilanteita varten.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on silti aika lyhytnäköistä valittaa opintotuen pienuudesta kun se elämäntilanne kestää vain muutaman vuoden. Ja useimmat saa kesätöitä ja on mahdollisuus osa-aikatöihin opintotuen lisäksi.

Kolmessa vuodessa ehtii myös kerätä ison asiakaskunnan omaan pikku bordelliin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta alle 23-vuotiaalle opiskelijalle pitäisi tulla tuki ensisijaisesti vanhemmilta. Onneksi koulutus on sentään ilmaista, mutta vanhemmat elättäkööt opiskelevan lapsensa ensisijaisesti. (Ohjaisi kotoa käsin opiskelemaan ja yhteiskunta säästäisi)

Entä jos vanhemmat on työttömiä tai kuolleet tai eivät muuten vaan ole väleissä lapsensa kanssa?

Tai vanhemmilla ei ole varaa kustantaa aikuisen lapsensa elämää?

Vierailija kirjoitti:

Jos opiskelijan tavoite ja unelma on loisia vähillä rahoilla niin miksi hän on hakeutunut opiskelemaan? Jos kadehtii työttömiä niin voihan sitä olla ikuisesti työtön, jos tulee jotain opiskeluunhakukäskyjä niin sen kun sössii kaikki pääsykokeet. Töihin menoa ei tarvitse tässä taloustilanteessa erityisesti pelätä. Problem solved. Tai sitten voi tietysti muuttaa lähes mihin muuhun maahan tahansa ja alkaa maksaa opiskelustaan sen sijaan että opiskelijalle maksetaan.

Mistä tuon repäisit, että opiskelijat haluaisivat vain loisia? Mieti nyt, minä ja sinä maksamme veroja, mm. jotta opiskelijat saisivat sen tukensa. Minä saan läpi vuoden sen 220 euroa kuukaudessa, ja joulun jälkeen alkaa panikointi, että saanko töitä, koska kolmeksi kuukaudeksi tämä parinsadan euron potti katoaa. Vuokra tulee yhä maksaa, lääkkeet ja ruoat myös, mutta mistä sitä rahaa saa, jos ei saa niitä töitä? En minä halua kahta ja puolta kuukautta "lomaa" jonka aikana joudun myymään itseäni, keräämään aamuyöstä pulloja tai liftata eri kaupunkiin poimimaan marjoja ja myymään niitä kolikkopalkalla, mutta koska minut ja tuhannet muut opiskelijat pakotetaan siihen, on tähän alistuttava. Me opiskelemme viimeisimmät tiedot ja taidot koulussa, meistä on tarkoitus tulla hyödyllisiä kansalaisia ja veronmaksajia, mutta silti meiltä viedään se pieni tuki pakollisen loman ajaksi, samalla, kun työttömät saavat järjestäen kolme kertaa suurempaa korvausta, mistä? Työnhausta? Samalla tavalla mekin haemme työtä, meille se vain kostetaan, jos ei niitä töitä saa.

Jotta saisin edes sitä huonoa palkkaa. CV näyttää pahalta jos se on tyhjä enkä minä työttömänä saanut mitään huimia summia, 600 euroa kuukaudessa, vaikka tällä hetkellä opiskelijana tuo tuntuu käsittämättömän huikealta.