nani76

Anttusanttu: Et ole turhamainen! Tiedän tasan tarkkaan tuon tunteen! Me olemme asuneet tässä talossa kohta 9v ja sitä ennen Lahdessa yhteensä jo 12v...alussa meille (noin vuoden asumisen jälkeen ku keskustasta muutettiin pois) me löydettiin mukavia ystäviä joiden kanssa vietimme aika paljon aikaa...tähän muutimme niin yhteydenotot vähenivät pikku hiljaa (siis emme muuttaneet mitenkään kauas, samassa kaupungissa edelleen ollaan)...nyt jos näitten kans haluaa olla jossain tekemisissä niin ite on otettava joka kerta yhteyttä ja silloinki se "näkeminen" saattaa mennä kuukaudenki päähän ja sitte voi tulla kaikenlaisia peruuntumisia yms. Nyt näemme ystäviämme (näitä ed mainittuja) ehkä noin kerran vuodessa....

Uusista, tämän talon aikana tapaamistamme ystävistä (ovat lähinnä naapureita) kaikki katosivat yhtäkkiä! Siinä vaiheessa ku aloin oottamaan kolmosta niin meidät jätettiin kaikkien "pippaloiden" ulkopuolelle...pippaloilla tarkoitan yhteisiä illan yms. viettoja grillaamista jne..Me ollaan tällä aluella ihan yksin...

Ystävistä joiden kanssa pidän yhteyttä niin etttei se ole vain ykspuolista yks on sellanen jonka kanssa tulee puhuttua esim. puhelimessa joskus ja hänen kanssaan ois varmaan aktiivisempaa jos en ois yrittäjä ku tää vie niin paljo mun aikaa...toinen ystävä tuli tutuksi ootusaikana reilu vuos sitte...Nää tytöt on ne jotka viittii pitää mitään yhteyttä muhun tai meihin....kaikki muu yhteydenpito on vain ja ainoastaan meidän suunnalta ja mulle on tullu siitä mitta täyteen! En enää viitti pyytää esim. meille ja olla aina se joka passaa...ku koskaan ei vastavierailua tapahdu..

Meillä ku kaikki sukulaisetki asuu noin 400km päässä meistä, niin aika lailla me vietämme kaiken ajan omissa oloissamme...

Tästä kaikesta johtuen olemme ihan tosissamme lähdössä täältä pois esim Ouluun...sillä tuskimpa vaan olemme siellä mitenkään yksinäisempiä ku täällä...

Ja kerrottakoon että meillä oli vielä silloin ku naimisiin mentiin niin todella paljon "hyviä ystäviä ja kavereita" mutta samalla tavalla kaikki yhtäkkiä katos...monet eivät viittineet edes pitää tätä meidän ykspuolista yhteydenpitoa...ja ei tuo naimisiinmeno mitenkään muuttanu esim kaveriporukkaa (että oisivat sen vuoksi paenneet) ku samasta kaveriporukasta aika lailla mieheni kanssa ollaan...

Eli anttusantulle: kuulosti niin tutulta, ite olen aika lailla vielä miehen työn vuoksi joka toinen viikko vaan lasten kanssa, niin toivos jonkilaista ystävää mutta sitä on niin yksinäinen välillä...paras ystäväni on muuten rakas mieheni! ainut jolle voin kertoa ihan kaiken...

Sulla muuten alkaa olemaan jännät paikat...mulla tuossa edellisessä raskaudessa ainoat oireet olivat just menkkaoireet (siis alussa) eli ei niin minkäänlaisia niitä raskausoireita joita kuvitteli aina vaikkei raskaana ollutkaan...eli jospa se vaikka sullaki ois sitä bdbdbd jännää!!



Tulipas taas omaa napaa...sori



Mutta hei, tännehän on tullu taas uusia mukaan, kivaa, tervetuloa vaan! täälä todellakin kuume on tarttuvaa ja hyvin "ärhäkkää" eli turha kuvitellakkaan että se täällä jotekin lähtis pois! Päinvastoin!



Kiva oli lukea teidän muiden kokemuksia miehen "kuumeilusta" tai sen puuttumisesta...aika lailla summasummarum näyttää olevan että aika auttaa ja se että mies "saa päättää" :DD



Maalaisomppu: ite olin jo melko alamaissa ennen tän kolmannen ootusaikaa...sillä 3,5v meni ennen ku raskauduin ja se alko olemaan todella rankkaa...mää vaan itkin koko ajan tmv. ja ku raskaaksi tulin niin kyllä se teki mielelle todella kutaa! Koskaan en apua tuohon hakenut, ainoastaan gynelleni siitä puhuin ku aattelin hormoonieni tekevän mulle kepposia (ja eikä suinkaan myös teroluiteilla ollut siihen mitään tekemistä...) Mutta muuta en osaa sulle sanoa ku tuon miten mulla meni...sullahan voi olla toisin mutta en kyllä suo mitenkään tuomitse, päinvastoin, täähän voi olla sulle just se mitä tarvitset! Jaksuja sulle!



Pitää mennä aamupalalle...yks roikkuu lahkeessa tuossa...eli taitaa olla nälkä...(heräs tosiaa vasta äsken)



Jokos sitä aletaan loppukierron porukkaa jännäilemään?! Plussauutisia ois kyllä ihana saada keltä vaan! Eli onnea kaikille yritykseen!



nani ja pikku Jooel (muut töissä tai koulussa) kp7 (viimestä menkkapäivää viedään!!)

Kyllä siitä jotaki hyötyä on ku kirjaa kaiken mitä syö ja tekee sillä hiukan oli paino tippunut...perjantaipaino oli 83,4kg... En kyllä muista mitä se viimes oli mutta maanantaina oli "alotuspaino" 85kg jo....TAAS! mutta kuitenki paino on nyt tuo ja kivasti on menny alaspäin...tosin mulla alko menkat nyt melkein 2v jälkeen joten osuutta silläki on asiaan...



Mentävä on, ruuan laittoon! Tsemppiä kaikille painonpudotukseen! Kyllä se siitä tippuu! ja hienosti monella on tippunutkin!



nani

kirjiottamassa meidän tarinan tuonne Neliapiloihin...käy lukaseen jos jaksat...

*halaus*



nani

Mää en tiedä autoinko asiaa yhtään vai pahensinko oloasi...se ei kyllä ollut tarkoitus, yritin vain kertoa oman pitkän tarinani kautta sen että asialla voi olla hyväkin loppu ja kaikkien, myös aluksi kielteisen kannan ottaneen kannalta! Meillä se kesti hirveen kauan ja toivon että teillä ei noin kauan menis...tai kellään...



Eli Mimmulille ja muillekin asian kanssa kamppaileville hirveesti jaksuja! Se ei todellakaan ole helppoa! Toivon niin kovasti että saatte asian sovittua...tietty niin että mies ymmärtäis kaipuusi :D



nani taas...

Toivottavasti löydät sen...



Eli meillä oli samanlainen tilanne, ku meillä oli kaks lasta...mulla oli ihan järkky vauvakuume jo ennen kuin kakkonen täytti kaks....Tää oli meillä keskoslapsi ja alku oli hankalaa...

Mutta ku kuumeestani miehelleni kerroin hän tyrmäs asian täysin (mieskin tietää että olen aina toivonut viittä lasta (jos seurusteluaikoina näistä puhuttiin) ja sanoi mulle hyvin kovasti että ei koskaan enää, hän ei jaksa!! PISTE! Meillä mies on ollut koko ajan töissä ja minä olen hoitanut 99,99% lapset ja kodin, yötkin olen hoitanut aina niin ettei heräämiset (ennen tätä kolmatta) häntä häiritse. Mutta silti hänesti tuntui ettei jaksa....

Yritin pehmitellä ja jutella asiasta pitkään, suoraan taikka kierrellen kaarrellen, mutta vastaus oli aina sama, ja jossain vaiheessa siitä jonkinlainen kina tuli myös ja silloin tuli hyvin jyrkkä EI! Itkin itteni monesti uneen ku vauvankaipuu oli järkyttävää. Ajattelin ettenkö koskaan enää vauvaa saa...

Pehmittelyt eivät auttaneet, enkä ite ole kiristyslinjalle koskaan lähtenyt ku tää ukko on kuitenki se jonka kans haluan vanheta.

Sitten ku tää kakkonen oli 3,5v huomattiin ettei kierukkani enää sopinut mulle, piti ottaa minipillerit käyttöön, josta seurasi haluttomuutta, lihoin 10kg puolessa vuodessa, iho ihan surkee, hormoonit metässä (olin kävelevä hormonihirviö). Puolen vuoden käytön jälkeen sanoin miehelleni että nyt loppu pillereitten popsiminen, mää en voi elää näin...(mies totesi jo ihan samaa...taisin olla aika kauhea...)

No oli miehen vuoro ehkäistä ja kumipaketti ostettiin...kaks kertaa hän sitä käytti ja sanoi sitten ettei halua näitä käyttää ja rupes keskeytettyä käyttämään....sanoin sille että tiiät kyllä mitä tästä voi seurata (esikko on touhutipoilla saatu aikaseksi)..niin tuumas vaan että eikait se niin paha ole jos lapsi tulee....siis häh! Olinko päähän lyöty?! Kaks vuotta olin yrittänyt hälle siitä puhua ja aina saanu jyrkän vastauksen, mutta nyt yhtäkkiä olikin ihan eri ääni kellossa...

Valitettavasti (vaikka nää keskeytetyt loppuivatki melko nopeaa) ei meille vauvaa sitte tullutkaan...ei plussan plussaa ennen ku 0706 eli 3vuotta meni tällä enempi tai vähempi tjot-linjalla..mutta täähän meni sitte kesken pian...Lopulta minipillereiden lopetuksen jälkeen yli neljä vuotta meni että sen ihanan käärön syylini sain ottaa ;(



Mimmuli: Tässä siis tarinani jolla oli meidän kaikkien kannalta ihana loppu. TOdella kauan siinä meni! Mutta se mitä yritän sanoa, on että anna miehen miettiä asiaa ittekseen (meillä se tosin vei todella kauan eli ei ehkä noin kauan kannata oottaa). Älä kiristä, se voi vaan pahentaa ja silloin miehesi voi aatella että hänet ajetaan nurkkaan. Keksi jotain kahden keskistä romattista juttua, ja jos se menee kivasti voithan yrittää illan päätteeksi (ku lapsia kaipaatte siis jos ootte jossain yötä ihan kaksin) vähän ottaa asian puheeksi...Muuta ohjetta en voi antaa...ite oli vähän turhankin kärsivällinen, koville se ottaa minä kyllä tiedän...



Se mitä olen monien kanssa jutellut on se että missä vaiheessa toisen pitää antaa periksi...Eli tarkoitan että jos toinen kovasti kaipaa esim vauvaa niin miksi toisella on oikeus kieltää se...ja taas miksi mun pitäs saada periksi jos toinen ei kerta kaikkiaan enää lapsia halua! siis olen ihmetellyt sitä että kuka sen päättää kumman pitää tässä asiassa joustaa...Tätä mietin silloin todella paljon ja välillä olin hyvin katkera että miks juuri mun tässä(kin) asiassa pitää antaa periksi..?



Nyt meillä on välillä ku mies on väsynyt, niin hän sanoo ettei halua enää lisää lapsia, hän ei jaksa (töissä on ollu tosi raskasta)...se ei auta ollenkaan asiaa ku tää kuopus on ollu tosi huono yönukkuja noitten allergioitten takia ja mies on nyt joutunut ekaa kertaa myös heräilemään öisin ku toinen huutaa ku palosireeni...Mutta toisaalta juuri tää kuopus on se joka on saanut miehestäni sen pehmeämmän puolen esille...eli kait hän kamppailee näiden tuntemuksiensa kanssa...Meillä ei siis ehkäistä eikä keskeytetä...kerran jo siis ollaan oltu raskaana kolmosen jälkeen...eli ite elän siinä tunnossa että mielummin hänkin sen nelosen vielä sois...mutta myönnän että itellänikin samanlaisia aatoksia joskus pahimpina öinä on ollut mutta nyt ku ollaan allergiat saatu rajattua kanaan+munaan+viljoihin+suklaa/kaakao+mansikka...(ainaki) tai paremminki voi sanoa että mitä pikkumies voi syödä niin kyllä on muuten ihanaa...



Mutta siis jaksuja mimmulille! Mulla istunto vanhenee...



nani