Nahkis

Vierailija kirjoitti:

Syrjäytymiseen on tasan yksi syy ja se on hoitamattomat mielenterveysongelmat. Se että kaikille, ongelman vaikeausasteesta riippumatta, isketään ensisijaisesti masennuslääkitys käteen ja ruvetaan pitkittämään ongelmaa oikein urakalla. Sitten 10 vuoden päästä kun vihdoin ruvetaan miettimään oikeaa auttamista, on liian myöhäistä ja ihmisen panos yhteiskunnassa käytännössä hukattu. Sama kuin muita sairauksia ruvettaisiin lääkitsemään ensisijaisesti särkylääkkeillä ja sanottaisiin vain että koetahan pärjäillä. Lopputuloksesta ei sit välittämättä ikinä työkykyistä enää tule kun ongelmien annetaan pitkittyä.

Olen täysin samaa mieltä. Nakataan vain lääkkeet kouraan ja tavataan potilasta muutaman kuukauden välein ja kysytään ne perus ”miten voit?”, ”onko ollut itsetuhoisia ajatuksia?” ja tokaistaan ”sovitaas sitten seuraavaa aikaa”. Ongelma ei poistu mihinkään tuolla menolla.

Itse olen pian 20v ja 13-vuotiaasta lähtien käynyt psykiatrian polilla. Onneksi itse tajusin ehdottaa lähetettä psykoterapiaan ja etsin itselleni sopivan terapeutin.

Sairaanhoitajallakin sain käydä nuorisopsykiatrisella joka viikko, nykyään en ollenkaan. Eli heti kun siirryt aikuispuolelle nostetaan kädet ilmaan. Ihan oikeasti! En ole ainut joka tätä ihmettelee. Nuoret pääsevät osastohoitoonkin paljon lievemmistä syistä kuin 18 vuotta täyttäneet. Olen muutaman kerran täysi-ikäisenä käynyt päivystyksessä kädet pahasti viilleltyinä, kerroin myös suunnittelevani itsemurhaa. Yhtenäkään kertana en päässyt osastolle! Siinä näkee kuinka paljon meistä välitetään. Kerrankin lykättiin vain pehmolelu (onneksi sain sentään edes sen!) kouraan ja sanottiin, että koita pärjäillä. Ei riittänyt vaikka isäni oli mukana ja kertoi, kuinka vakavasta tilanteesta on kyse.

Ja sitten ihmetellään, että miksi nuori ei kuntoudu. No perkele, johtuskohan se siitä, että hoitoa ei vain saa!

Tapaukseni näyttää aika toivottomalta. Olen jatkuvasti masentunut ja eläkkeellä siis nyt. Yritän päästä erityisamikseen opiskelemaan (en ole yhtäkään koulua käynyt loppuun), mutta ansiotyö on toooodella kaukainen haave minun tapauksessani.

Itse olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Yritin useaan otteeseen opiskella, mutta aina päädyin vain psykiatriselle osastolle hoitojaksolle. Kuormitun liikaa sellaisesta. Olen vakavasti sairas. Jätän työt sellaisille henkilöille, jotka pystyvät niitä tekemään.

Entinen (ihan syystäkin entinen) ystäväni väitti myös eläkettä kannustinloukuksi. No, sitä se ei ainakaan ole, sillä eläkkeelle on vaikea päästä ja pitää olla oikeasti pahasti sairas. Varmasti suurin osa meistä työkyvyttömyyseläkeläisistä olisi mieluummin terveitä ja kävisivät töissä kuin eläkkeellä vakavasti masentuneina.

Laiskuudesta johtuvaa lorvimista en minäkään kyllä ymmärrä. Ne jotka kykenevät töihin menevät töihin. Sairaudet on sitten asia erikseen.

No minua on sanottu jopa pitkäksi monta kertaa ja olen 160cm niin kuin ap:kin...

Suosittelen deodorantin hankkimista. Vaikka niitä apteekin deodorantteja, niissä ei ole niin paljoa ihoa ärsyttäviä kemikaaleja.

Opiskelija voi saada myös nuoren kuntoutusrahaa, joka on lähes 600e kuussa. Kun asuu vanhemmilla eikä ole mitään asumiskuluja, niin sillä ostaa aika montakin laukkua.