N20

vieras-m kirjoitti:

Jos tuota kirkasta verta on tullut jo monena päivänä niin menisin kyllä lääkäriin, muutenkin vaikuttaa vähän lääkärikeikalta tuo. Haavaumista ja näppylöistä en niin tiedä. Sukupuolitaudissa näppylät pitäisi kaiketi olla jossain muualla kuin nivusissa?

Sitä minäkin mietin. Ja kyllä se kakkakin tulee (hah, parina papanana, mutta sen jälkeen ilmaantuu järkyttävä kramppi (pakottava refleksi ponnistaa) jolloin tulee se sileä ja kivulias juttu, jota luulin kakaksi mitä ei tainnut olla koska luulisi että paperilla pyyhkäistessä tulisi mukaan, vaan ei tullut.

Mä ymmärrän hyvi miehen huolen lapsestaan mut ku muutenki se taitaa olla hiukan LIIAN huomioiva ja rakastava.. Ei usko kyl munkaan kykyihin. Ja se tässä varmaan kanssa painaa nuppia - ap

Juu siis en mä nyt sitä muksua ala pamautella maailmaa vaa sit joskus muutaman vuoden päästä, tai no.. Olisin hommannu jos eräät ei olis pilannu haaveet. - Ap

Vierailija kirjoitti:

mussukka_ kirjoitti:

Miten kyynisiä ihmiset ovat, kun alapeukuttavat APn tarinaa? :O

Minä alapeukutin sen kaverin läsnäolon takia. Minulle kihlautuminen on kahdenkeskinen sopimus avioliiton sitomisesta, eikä siihen tarvita yleisöä.

Toisaalta ei sillä niin väliä oliko se poikaystäväni kaveri sielä vai ei koska Yyterissä oli muutenkin ihmisiä kävelemässä ohi.

pulutossu kirjoitti:

mussukka_ kirjoitti:

pulutossu kirjoitti:

Hienoa, että jotkut panostavat kosintaan täysillä. Minulla on niin älyttömän tylsä ja typerä kosintatarina, että jopa mieheni on unohtanut, miten ja missä ja milloin hän edes kosi, vaikka oli tilanteessa täysin vesiselvä. Olin pukenut päälleni vähän hienompaa vaatetta valmistumisjuhlaa varten, tulin kysymään mieheltä että no, miltä näytän? Mies kääntyi, katsoi ja sanoi että näytät niin kauniilta, aikuiselta naiselta. Mun on nyt pakko kysyä, että mennäänkö kihloihin?

Jälkikäteen on ärsyttänyt, että vastasin myöntävästi, koska kumpikaan ei olisi ollut vielä valmis naimisiin ja sekin ilmenee tuosta kysymyksestä, miten mieheni sen kysyi; ei naimisiin, vaan kihloihin. No, menin hämilleni ja sanoin, että mikä jottei. Seuraavana päivänä menimme sormuskauppaan, ostimme omilla rahoillamme sormukset joista omani hukkasin kolme päivää niiden saamisen jälkeen. Tajusin sitten joskus, että mieheni kaikkien odotusten ja järjen vastaisesti oli halunnut vain teinikihlat, voi elämä miten noloa. Minä en ostanut uutta sormusta enkä sanonut kenellekään uudelle tuttavuudelle olevamme "kihloissa". Hävetti ottaa vastaan sukulaisten onnittelujakin.

Tästä 4 vuotta eteenpäin voin oikeasti sanoa olevamme, se kosinnan hetki vain on melkoisen häilyvä. Vihkivuosi on päätetty ja nyt sentään olisi jotain syytä pitää sitä sormusta, mutta en halua sitä, en näe sitä tarpeellisena minulle. Miehellä on yhä se sama sormus kuin 4 vuotta sitten ns. kosiessaan. Sen merkitys on kuitenkin onneksi muuttunut matkan varrella sellaiseksi kuin sen alun perin on tarkoitettukin olevan. Huvittavaa tosiaan on se, että mies ei itse muista tuosta juuri mitään, eipä siinä paljoa muistettavaa ole. Luulen, että hänelle tuli paniikki, koska sanoin pitäväni kosintaa ihan kumman tahansa puoliskon mahdollisena hoitaa, ja että jos minä kosisin miestäni, tekisin sen Pyynikin näkötornilla, mihin hän vei minut vuokratulla moottoripyörällä ensimmäisenä yhteisenä kesäpäivänämme, kun sanoin pitäväni prätkistä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Sä olet kaunis ja hän kysyi kihloihin. Te olette yhdessä kasvaneet aikuiseen parisuhteeseen.

Voithan sä toteuttaa tuon Pyynikki jutun. Tykkäisitte molemmat. :)

Heh, kiitos positiivisesta viestistäsi, ehkäpä vielä joskus tosiaantoteutan tuon Pyynikin reissun

😄

Olis taatusti ikimuistoinen paikka kyseiselle asialle :3