MollyMinerva

Vierailija kirjoitti:

Mullakin sellainen aikuinen tuttu, jota ei yhtään liikuta se, että esimerkiksi jokin hänen tekonsa aiheuttaa minulle pahaa mieltä. Jatkaa vain, vaikka pyytäisin lopettamaan.

Tällä tutulla on ollut kaoottinen lapsuus mielenterveysongelmaisen äidin kanssa ja perheessä paljon lapsia. On tullut selväksi, että hänestä ei ole huolehdittu lapsena riittävällä tavalla, vaikka koti on ollut. Kodin lisäksi en ole vakuuttunut, että on saanut riittävästi ruokaa tai vaatteita.  Huomiota ei ainkaan ole saanut edes sitä minimiä minkä pieni lapsi tarvitsee.

Ymmärrän kyllä, että lapsuus on jättänyt jälkensä. En silti voi hyväksyä käytöstään.

Tää sopii melko tarkasti myös mun exään. Ison sisasrussarjan nuorimmainen, mun arvaukseni on ettei ollut haluttu (ainakaan äidilleen), isä alkoholisti (ex-appi on nyt jo kuollut, minä ja lapset ei koskaan tavattu häntä selvin päin, oli aina vähintään pienessä hiprakassa, paitsi kun oli sairaalassa). Exän lapsuudenkodissa päivällispöytään piti tulla sekunnilleen ajoissa tai liha/kala/makkara oli jo syöty ja vain perunaa jäljellä, kouluun piti mennä likaisena ja rikkkinäisissä vaatteissa ja sitä kiusaajat käyttivät tekosyynä, molemmat vanhemmat poltti sisällä kuin skorsteenit, ketään lapsista ei viety lääkäriin kuin pitkin hampain ja vasta tosi sairaana, ym. ym. Ja kaikki tämä puhtoisen keskiluokkaisen kulissin takana.

Mulle exä suhteen alkuaikana puhui, että haluaa tehdä kaiken eri tavalla kuin omat vanhempansa, ja tusina+ ekaa vuotta oli varsin OK, mutta kun nuorinkin lapsista oppi itse lukemaan ja esiteineille alkoi ystävät olla vanhempia tärkeämpiä, exä alkoi juoda. Ei kauheasti, mutta joka jumalan ilta 2-3 paukkua ja viikonloppuisin enemmän. Kun mikään mun puhe, huuto, juomien pois heittäminen tms. ei purrut ja määrät hiljakseen vielä nousivat, tein lopulta lasun. Juomisensa loppui sillä erää, mutta siellä lasu-haastattelussa hän totesi että "Kotona oli niin tylsää, että voin kai sitten yhtä hyvin juodakin:" Kumpikaan virkailijoista ei osannut vastata tuohon mitään, ja vaikka itse järkytyin tuosta, mulla meni joitakin vuosia tajuta, kuinka todella sairas tuo asenteensa oli.

Lasten (ja mun) olisi muka pitänyt huolehtia siitä, ettei exällä ole koskaan tylsää! Ei helvetti, ei todellakaan ole oikein eikä totta.

No exä retkahti uudelleen muutaman vuoden jälkeen, ja tilanteen nähtyäni mä petasin lasten ja oman lähtöni hyvin tarkasti häneltä salassa, koska viinaa otettuaan exä helposti tuli riiteleväiseksi ja mm. paiskoi huonekaluja ja ovia. En halunnut odottaa niin pitkään että paiskoo vielä meitäkin.

Onneton lapsuus on paska nakki, mutta ei sitä muiden niskaan saa kaataa, varsinkaan viattomien lasten.

Katsotaanpas: oma perheeni

-mulla bio-lapsia > 2, kaikki saatu vasta 29 ikävuoden jälkeen

-nykyisellä miehellä ei lapsia, sairastui nuorena syöpään ja onneksi toipui täysin, mutta hedelmällisyys meni, välittää ja huolehtii mun teineistä & nuorista aikuisista useita kertaluokkia paremmin kuin mun exä = niiden bio-isä

-vanhin lapsi sairastaa perinnöllistä tautia (onneksi ei tappava, ja hänellä vielä hyvin hitaasti etenevä muoto) ja käyttää siksi pyörätuolia, ei halua bio-lapsia, voisi harkita kasvatteja, jos terveys ja elämäntilanne joskus ovat sopivat

-ainoa tytär on tiennyt ja tuntenut noin 10-vuotiaasta, ettei lapsia halua, ei bio-, adoptio- eikä kasvattejakaan

-jne.

Ketähän meistä siis pitäisi sakottaa tai palkita, miten, ja millä perusteella?

Vierailija kirjoitti:

Ehkä miehen olisi hyvä tietää, osaisi sitten toimia ottaen asian huomioon. Toisaalta, uuden kumppanin kanssa eka kerta on tavallaan aina neitsyyden tai poikuuden meno joka kerta, ei se ainakaan omakohtaisen kokemuksen mukaan suju ihan niinkuin oli ajatellut ennenkuin on muutaman kerran totutellut asiaan ja näkee ja kokee mikä toimii.

Juurikin näin^

Ap, kerro ihmeessä! Ja mieluummin aikaisemmin kuin juuri ennen seksiä, oman kokemukseni perusteella.

Itse menin ensiksi lievään paniikkiin, kun Hän suhteen alkutaipaleella kertoi sähköpostissaan että silloin vielä oli -- ainakin sen tavanomaisimman määritelmän mukaan -- poikuus tallella (olosuhteiden pakosta tieto tuli sähköpostina eikä naamatusten juttellen: olimme pitkään satojen kilometrien päässä toisistamme, kun viestimme alkoivat ensimmäisen kerran sivuta seksiä, ja minä vielä sellaisessa korvessa että kännykkä toimi jos toimi ja yleisemmin ei). 

Reaktiotapoja on varmaan yhtä monta kuin on ihmisiäkin, mutta itselläni heräsi aika vahvat vastuuntunne ja suorituspaine: "Olenko riittävän aikuinen ja tasapainonen tähän?!" Etten vaan toista nolostuttaisi tai traumatisoisi, että osaisin ottaa asiat riittävän hitaasti sekä oikeasti nollata kaikki oletusarvoni. Ja huimasi hyvällä, lämpimällä tavalla se, että toinen luotti noinkin isossa asiassa ja halusi jakaa tuon kokemuksen juuri minun kanssani.

Etäisyydessä oli toisaalta se hyväkin puoli, että ehdimme keskustella mm. ehkäisyn läpi riittävän perusteellisesti (mulla oli useiden eri menetelmien kanssa ongelmia, joten vaihtoehdot oli aika vähissä).

Kun sitten pääsimme olemaan yhdessä taas, saunoimme (molemmat aika ujoina) joitakin kertoja kahdestaan ja nukuimme samassa sängyssä parisen viikkoa toistemme kroppiin tutustuen, ennen kuin viimeisetkin vaatteet lensivät nurkkaan.

Oli muuten ehdottomasti arvokasta se "hidastelu" -- ja alussa oli silti yhtä jos toistakin sähellystä, kömpelyyttä puolin ja toisin, välillä sängyssä yhteistä puolihysteeristä nauruakin, ennen kuin opimme ymmärtämään toisiamme myös fyysisesti. Enkä minä ollut yhtään sen vähemmän hukassa kuin hän, aiemmasta kokemuksestani huolimatta. Uusi ihminen on aina uusi, eikä ihminen ylipäätäänkään ole mikään kone.

Mitä hyvänsä Ap päätätkin tehdä, onnea matkaan!

Yks ADHD lisää täällä. Hyviä neuvoja ovat nuo tuossa yllä: lastensuojeluilmoitus itsestäsi pikaisesti ja mopokortti harkintaan, jos mitään kautta voit saada mopon, skootterin, mopoauton tai (2019 alusta) kevytauton käyttöösi siedettävin kuluin. Sitten asunto(la), vaikka lyhytaikainenkin alkuun, että saat hengähdysaikaa (kuinka lähellä on esim. lähin turvakoti?). Paljon tuossa on tekemistä (tiedän, kun olen itse lähtenyt avioliitosta turvakodin kautta, ja kuviossa on lapsia myös), mutta kun saa itsensä eteen tehdä ja rakentaa omaa tulevaisuutta, niin sitä jaksaa paljon paremmin kuin jatkuvaa toisen jälkien siivoamista ja haukkumista joka päivä.

TÄRKEÄÄ: veljesi asenne muistuttaa erittäin paljon ex-aviomieheni asennetta, ja yksi painava osa minun ongelmiani, kun olin hänestä hankkiutumassa eroon oli, että heti kun vaikutin päättäväisemmältä, onnistuin jossakin asiassa, sanoin hänelle vastaan rauhallisesti (riitelemättä) sekä aivan erityisesti jos hän sai tietää jostakin minulle positiivisesta suunnitelmasta (opinnoissani tms.), hän ahdistui lisää ja alkoi sabotoida aivan kaikkea = ylikuormittaa minua vielä lisää. Siksi opettelin salaamaan häneltä, hänen vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan sekä yhteisiltä ystäviltä lähes kaikki suunnitelmani, onnistumiseni ja suurimman osan omista ystävistäni, joten hänelle päin näkyi vain säälittävän ylipainoinen, sosiaalisesti eristynyt luuseri, joka ei saanut aikaiseksi edes päästä kotoa ulos, ainakaan kovin usein (todellisen tilanteen kerroin vain muutamalle luotetuimmalle ystävälleni).

Muutin kulissiani hänen suuntaansa vähitellen, ettei hänellä soisi hälytyskellot (koko lähtöprosessini kesti yli viisi vuotta), mutta sinun tuskin tarvitsee tehdä yhtä mittavaa huijausta, kunhan huolehdit että lähtösi tulee perheellesi yllätyksenä (olet jo poissa kun he huomaavat tilanteen) ja että saat tärkeimmät tavarasi, erityisesti mahdolliset lääkkeet, kelakortin, passin, pankkikoodit, koulu- ja työtodistukset, puhelimen ym. mukaasi silloin kun lähdet, sekä sellaiset vaatteet joissa kehtaa mennä työpaikkahaastatteluun. Muuta tavaraa pystyy aina hankkimaan aikanaan ja vaikka kirpputorilta tai kierrätyskeskuksesta, mutta nuo tärkeät ja/tai vaikeasti korvattavat pitää muistaa ottaa heti mukaan, koska takaisin et välttämättä voi turvallisesti mennä, ja siihen mennessä kun saat mukaasi poliisin, LaSu-ihmisen tms. turvaksi, on omaisuuttasi voitu jo tuhota.  

Ja vielä: hanki prepaid-liittymä, josta perheesi ei tiedä mitään, jos heistä kellään olisi mahdollisuus sulkea puhelinliitymäsi. Samoin saatat tarvita uuden pankkitilin ja -kortin, jos sinulla on ollut esim. äitisi luottokortin sivukortti tai vastaava järjestely. Ja pistä Väestörekisteriin tietojen ehdoton luovututuskielto, ettei veljesi saa uutta osoitettasi ainakaan helposti (tämä saattaa tosin vaatia 18 vuoden iän -- en ole varma).

Onnea, malttia ja päättäväisyyttä sinulle! Kyllä pääset pois: varaudu pahimpaan, toivo parasta ja sopeudu joustavasti, mitä sitten tapahtuukaan. Ja kun ehdit ja jaksat, pidä meidät ajan tasalla. 

Jos on tervetullut: *voimahalaus*

Jos metsäluonto lähellä on sinulle / teille elämänlaatua ja haluatte palvelutkin lähelle, Nöykkiö, Kattilalaakso ja Kattilavuori ovat sen verran vanhempia alueita, että talojen väliin on joko jätetty tai ehtinyt kasvaa puitakin. Ja metron huoltotilojen "katolla" oleva puisto/metsä saattaa jäädäkin metsäksi, meidän ja valtatie 51:n väliin, turvallisuus syistä (mun arvaus, en ole löytänyt tuosta faktaa).

Iso Omena (jossa on todella hyvät terveyskeskuspalvelut ja HUS-laboratorio sekä Finnkino, kauppojen lisäksi) on lähellä, lähi S-market on 24/7 auki, ja Pikkulaivassa on lähin apteekki ja K-Supermarket. Nöykkiön kirjastoon pääsee omalla kulkukortilla sisään aamusesta iltamyöhään, viikon jokaisena päivänä (mitä meidän lukiolainen hyödyntää usein). Alueella on useita koirapuistoja ja yllättävn moni perhe on vanhaa asujaimistoa, tänne lujasti juurtunutta. Länsimetron rakentamisen tuomista kuopista ja sotkuista huolimatta viihdyn.

Bussien reitit ja pysäkit kannattaa syynätä tarkasti (varmaan pätee Espoossa laajemminkin): joistakin osoitteista katsoen metron syöttöliikenne toimii kuin unelma, toisista taas enempi kuin painajainen. Ai niin: lähin posti, josta pystyy myös lähettämään ulkomaanpostia, on Kivenlahdessa, mikä josksu jurppii, kun mulla ja miehellä on kummallakin serkkuja ja serkunlapsia pitkin maailmaa.