Mesi

Tän olla pakko olla saman tyypin kynästä kun se polttarikuokkavieras ketju jonka miestä kaaso yritti selvästi vikitellä.

Siis oot jotenki järkyttyny että ihminen jota kiusasit koulussa ei tahdo sua juhliinsa? Onhan tän pakko olla provo, ei kai kukaan voi olla sosiaaliselta älykkyydeltään noin vajaa.

Sampo tai Ilmari etunimeksi ja Hyvätoivo toiseksi.

Esikoista odottaessa olin suunnitellut oikein viimeisen päälle luomusynnytystä ammeineen, jakkaroineen päivineen, sektioon joutuminen pelotti, mutta hätäsektioonhan se sitten raskausmyrkytyksen ja hellp-syndrooman takia päättyi viikolla 34.

Toista odottaessa tiesin, että sektiota en missään nimessä tahdo, kun edellisestä parantuminen kesti pitkään ja oli vaikeuksia täynnä, mutta iskihin pelko alatiesynnytyksestä, osin sen takia että se oli tuntematon ja vieras. Kipu ei niinkään pelottanut vaan se että vauvalle sattuisi jotain.

Synnytys jouduttiin sitten käynnistämään (cytotek tai joku semmoinen) kun vedet meni mutta itsestään ei alkanut muuta tapahtua, lääke sai aikaan monihuippuisia supistuksia joiden välissä ei ollut taukoja ja se kipu oli kyllä sanoinkuvailematonta, en ollut osannut valmistautua siihen yhtään. Aluksi oli lämpimät geelipussit, se sähköhärpäkelaite ja ilokaasu, ja sitten muutaman tunnin sain liota ammeessa. Ammetta muuten suosittelen jos sinne vaan pääsee, kipuihin se ei vaikuta juuri muuten kun siten että vedessä liikkumminen on helppoa ja niillä liitoskivuilla ja kömpelyydellä mitä viimeiset kuukaudet oli ollut, se tuntui upealta kun oli helppo vaihtaa asentoa. Ilokaasuun en usko kivun lievittäjänä, luulisin että se toimii siksi että synnyttäjä muistaa hengittää.

Yhdeksän tuntia hammasta purren ja kivusta sekapäisenä pyysin viimein paracervikaali puudutusta, onneksi kätilö oli rautainen ammattilainen ja kohdunsuuta katsottuaan sanoi, että edistyminen on ollut niin hidasta että pantaisiinko se epiduraali ettei voimat lopu. Oli muuten itku ja maailmanloppu lähellä että kahdeksan ja puolen tunnin kärvistelyn ja kivun jälkeen en ollut auennut kuin kaksi senttiä.

Anestesialääkäri kävi tuikkaamassa epiduraalin ja sen tunsi että aivotoiminta palaa takaisin, kun kipu lieveni. Ehdin siinä noin 20min kasailla itteäni ja lepäillä jotakuinkin selväpäisenä kun kätilö tuli tarkistamaan ja sanoi että nyt voidaankin alkaa ponnistamaan. Kipu oli ollut niin huikea että olin vaan krampannut ja estänyt jännittämällä aukeamisen ja heti kun olin rentona niin alkoikin sitten vauhdilla tapahtua. (Nostan hattua niille jotka osaa supistellessa rentoutua!)

Itse ponnistamista ehdittiin vaan pari kertaa kun napanuora rupesi tulemaan pojan kanssa samassa tahdissa ja aiheutti lievää hapenpuutetta. Sitten lääkäri ja pari kätilöä lisää, enkä ees ollu huomannu että olivat epparin leikelleet siinä lääkäriä hälyttäessä. Loppusynnytys oli aika hektinen hässäkkä, joskin täysin kivuton, kun se epiduraali vaikutti vielä täydellisesti. Kummassakin jalassa roikkui kätilö, yksi painoi ylämahasta ja lääkäri tempaisi imukupilla pojan ulos. Minä itkeä vollotin kun näytti niin kauhealta se touhu, ja imukuppi irtosi kahdesti ennen sitä onnistunutta vetoa. Sitten kuului rääkäisy ja sain pojan syliin ihmeteltäväksi ja kätilö laittoi ehkä 10-15 tikkiä siihen epparihaavaan.

Nopeasti unohtui kaikki hässäkkä ja hätä kun sai pienen ukkelin tissille. Parin tunnin tissittelyn jälkeen olin sen verta hyväkuntoinen että raahustin itse suihkuun ja muutenkin olin vallan hyvä vointisena.

Synnytyksen avautumisvaihe kesti ~ 9h ja ponnistus seitsemän minuttia. Jos vielä kerran ryhtyisi tähän niin haluaisin ehdottomasti alatiesynnytyksen mutta jos se suinkin käynnistyisi itse niin olisi jännä nähdä onko ne ns. Luomusupistukset järkevämpiä kuin nuo lääkkein tuotetut. Sektiosta toipuminen kesti pidempään ja yleisvointi oli paljon huonompi, siihen voi toki vaikuttaa se että ekalla kerralla meinasin itse kuolla siihen hellp-syndroomaan ja toisen raskauden olin täysin terve. Minusta tuntui että tikit pyllyssä oli paljon pienempi paha kun monta kerrosta tikkejä mahassa. Seksi alkoi olemaan mukavaa ja kiristämätöntä ehkä viisi kk synnytyksestä.

Esikoisen kanssa hätäsektio rv 34 raskausmyrkytyksen ja hellp-syndroomann takia. Toisella kertaa alateitse rv 37 imukuppiavusteisesti ja eppari piti tehdä. Toipuminen oli kovin erilaista. Esikoisen jälkeen liikkuminen oli vaikeeta ja maha tosi kipeä, sektiohaava tulehtui. Toisen kanssa pääsi nopeammin liikkeelle, vaikka pylli oli jumalattoman arka viikkoja, ja tikkilanka ei sulanut, vaan piti käydä myöhemmin poistattamassa lääkärillä. Tulehtui sekin mokoma. Seksi oli nopeammin kivempaa sektion jälkeen kun epparin jälkeen, yleisvointi taas nopeammin parempi alatiesynnytyksen jälkeen.

Jos kolmannen kerran vielä tähän ryhtyisi, niin minä haluaisin taas alateitse, jos ei olisi perätila tms.