KirkkoSisko

Jo se on aivan valtava oivallus ja helmi.

Mielestäni ihminen on se, mikä hän on matkalla siksi joka on. Samoin elämä eletään vain hetki ja päivä kerrallaan, matkalla, mutta ei vain päämäärää ja saapumisasemaa varten.



Ajattelen hyvin konkreettisesti: taitoa voi harjoitella.

Kun en tunne sinua sen paremmin, kuin mitä tuossa yllä kirjoitit, heitän hajanaisia "tekniikoita" joista joku saattaisi ehkä olla sinun tapasi.



1. Arvosta havaintoja, ne maadoittavat sinut aikaan ja paikkaan: missä tahansa tilanteessa havainnoi (älä arvostele tai analysoi, vaan ainoastaan havainnoi) tilannetta: mitä näet, mitä kuulet, mitä haistat, onko kylmä vai lämmin, jne. Näitä havainnoimisharjoituksia voi tehdä todella missä vaan: bussissa, palaverissa, keittiössä. Näin avaat aistiesi ovet.





2. Arvosta kiitollisuuttasi.

Edelleen missä tahansa tilanteessa avaa kiitollisuushana. Sitä ei kannata harjoitella etsien erityisen hyvää hetkeä, vaan ihan vaikka huonollakin hetkellä: esimerkiksi vaikka olisit räkätaudissa vuoteen omana, mieti mitä/ketä voit siltikin kiittää. Puolisoa, joka tuo sinulle nenäliinoja? Turvallista ja lämmintä asuntoasi? Sitä, että sinulla on työpaikka, vaikka oletkin nyt sairaana. Kiitollisuus on paitsi reilua kiitettävää kohtaan, se myös lisää sinun kokemustasi siitä, että elämässä on hyvää.





3. Mieti, miksi elämä on saanut yhtäläisyysmerkit sanan "saavuttaa" kanssa. Miksei arki riitä? Miksei tavallinen riitä? Miksei epävarma, keskeneräinen, hauras ja epätäydellinen riitä? arvosta keskeneräisyyttä. Anna itsesi rakastaa keskeneräistä itseäsi. Sillä on kerrottavaa sinulle. Ja anna armon astahtaa eteistä pidemmälle.





Miltä tämmöiset kuulostaa, kyselee

diakoni Meiju?

Synnytys on naiselle moninkertainen myllerrys. Hormonit vaikuttavat oman osansa, psyykkinen tila muuttuu, rooliodotukset äitinä olosta, vastuu vauvasta.... se kaikki tekee useimmiten naisen pään pyörälle. Synnytyksen jälkeinen masennus on melkein enemmän sääntö kuin poikkeus.



Useimmiten kuitenkin kuulluksi tuleminen auttaa. Hakeudu jonkun luotettavan ihmisen luokse. Ystävät, oma äiti, kummitäti.... mielellään joku, jonka voit uskoa ymmärtävän sinua. Jos ei ole sellaista, hakeudu neuvolapsykologin tai vaikka seurakunnan perhetyöntekijän juttusille.



Uskon, että jos voisit antaa kaiken mieltä painavan tulla ulos, kelata sektion aiheuttamaa tunnekuohua ja koko prosessia, pääsisit siitä yli.



Anna tunteiden tulla! Hyväksy itsesi aloittelevana äitinä. Sinä saat itkeä, olla herkillä ja haavoittunut. Leikkaus jo sinänsä on kriisi ihmiselle, vaikkei olisi synnytyksestäkään kysymys. Voin vain kuvitella miten monenlaiset ajatukset risteilevät päässäsi. Kunpa tosiaan löytäisit jonkun, joka jaksaa kuunnella niitä. Miksi et luota mieheesi tässä asiassa?



Kaikkea hyvää toivottaen

Meiju diakoni

kun omasta mielestäni tämä on ihan tärkeä aihe, niin koetan vielä kerran lähteekö liikkeelle!

myös tuosta Järvenpään kirkosta.



Minusta sen paljas, rouhea koruttomuus on puhuttelevaa. Se ei "vaadi" ihmiseltäkään hienoa elämää, kuten jotkut upeat katedraalit jotka saavat tuntemaan oman elämän niin raihnaaksi. Pidän jopa siitä, että betonivaluihin käytetyt laudan "karvat" näkyvät.



Makuasioita! Ja hyvä niin :-)



Meiju, diakoni

http://www.kotimaakauppa.fi/