KirkkoSisko

Hei.

Olet saanut monenlaisia kommentteja.
Haluaisin vielä rohkaista sinua tutustumaan itseesi yksilönä, ihmisenä, ilman että määrittelet itseäsi perheenjäsenenä. Tässäkin tapauksessa varmaan oma lapsuudenperhetaustasi jollain lailla vaikuttaa siihen, miksi pidät perhe-elämää ainoana mielekkäänä elämänmuotona ja koet, ettet ole olemassa jos sinulla ei ole perhettä.  Onko kyse opituista ajattelumalleista tai jostain syvästä haavasta joka ikäänkuin 'vaatisi' parantuakseen perheen - silti voit oppia ajattelemaan toisin.

Kuoleman toive ei koskaa ole 'realismia' vaan se on aina merkki epätoivosta, ahdistuksesta, jonkun asian vyörymisestä yli. Tarvitset mielestäni apua. Kuten joku muukin sanoi, ei masennus aina ilmene toimintakvyn heikkoutena, vaan juurikin kielteisinä ja oman arvon kieltävinä ajatusmalleina.

Millainen olit ennen kuin tutustuit mieheesi josta nyt erosit? Miten voisit tarttua tämän silloisen minäsi käteen ikäänkuin 'sielunsisarena' ja opetella uudestaan näkemään arvosi itsenäisenä ihmisenä

Hakeudu terapiaan, kannustan! Voit myös hakeutua kirkon diakoniatyön tai perheneuvonnan pariin. Sinulla on oikeus rakastaa itseäsi, joka nyt näyttää olevan hautaunut.

Heippa.

Jokainen toipuu erostaan omaa vauhtiaan eikä aikarajoja voi ulkopuoliset asettaa. On kuitenkin tietyllä tavalla psykologinen fakta, että erosta läpi pääseminen ja sen työstäminen, ettei veisi kyseisen suhteen ongelmia uuteen, vie aikaa.  Rohkaisisin sinua viettämään aikaa itseksesi ja olemaan etsimättä kumppania aktiivisesti. Jos koet olevasi valmis uuteen suhteeseen nyt, olet sitä myöhemminkin.  Ole rauhassa, käsittele eron syyt ja omat tunteesi.

Hei ap. Vaikuttaa siltä, että elämääsi on kasautunut paljon menetyksiä ja pettymyksiä. Koska niitä on  lyhyessä ajassa tapahtunut useita, olet kovilla. Suosittelisin sinun hankkiutuvan keskustelemaan menetyksistäsi jonkun ammattilaisen kanssa, jotta jatkossa voisit sitten luoda toimivan suhteen kun olet toipunut. Ihan terveyskeskuslääkäriltäkin saa lähetteen psyk.sairaanhoitajalle keskusteluapuun. Myös kirkolla on erilaisia mahdollisuuksia, esim oman asuinalueesi diakoniatyöntekijälle voit varata ajan kahdenkeskiseen keskusteluun, tai jos opiskelet, oppilaitoksissa työskentelee myös pappeja ja diakoneja ihan juurikin juttelua varten.  Myös Kirkon Chatiin voi olla yhteydessä anonyymisti https://www.facebook.com/kirkkosuomessa/app_177794048978925

Oikeastaan kysyisin, onko sinun nyt viisasta hajottaa itseäsi lisää jonkun laastarisuhteen takia, vaan olisiko itsellesi parempi, että keskittyisit käsittelemään menetykset ja toipumaan ja tutustumaan itseesi ennen kuin solmit parisuhteen.
Kaikkea hyvää toivottaa Kirkkosisko.

Tietämättä mitä on tapahtunut, voin vastata vain yleisellä tasolla. Tämmöisiä tuli mieleen

- Katso asiaa silmiin ja tarkastele, mitä tapahtui. Tarkastele, miksi toimit kuten toimit. Älä vähättele äläkä liioittele. Katso vain tosiasioita

- Jos olet loukannut jotakuta, pyydä aidosti ja rehellisesti anteeksi ja jos mahdollista, pyri korjaamaan tilannetta

- Opi. Lisää itsetuntemustasi. Tunnista sudenkuoppasi. Mieti, miten tilanteen olisi voinut hoitaa toisin. Mitä olisi tarvinnut olla eri tavalla, jotta et olisi päätynyt tähän.

- Anna itsellesi anteeksi.   Elämä on kompuroimista, virheitä ja epätäydellisyyttä.

Miltä nämä kuulostivat?

Olet saanut monta vastausta, jotka kannustavat rajaamaan tilannettanne.

Itse tartun ap:n viestiin, jossa hän kirjoittaa suunnilleen näin: Meiltä ei kysytty vaan suku päätti näin.

Suku ei päätä, ketä teillä asuu, vaan te itse. 

Jos kuka tahansa suunnittelee elämäänsä, kuten sisar opiskeluaan, hänen pitää myös ottaa vastuu resurssien järjestämisestä, kuten asumisesta. Mutta vielä suurempi pointti minusta on, miksi 'ostitte' tämän päätöksen? Mitä tapahtui, koska ette sanoneet, ettei tämä käy?   Kenellä on parisuhteenne päätösvalta?