Käyttäjä34810
Seuratut keskustelut
Kommentit
Ärsyttää samaan aikaan se, miksi minä tavallaan olen mustasukkainen exästä ja hänen onnelliselta vaikuttavasta uusperhe-elämästä ja sitten kuitenkin rasittaa ajatuskin itse elää sellaista? Ex oli jotenkin negatiivinen ja peräadävedettävä, elämä on nyt lasten kanssa paljon virkeämpää vaikkakin vaativaa yksin. Silti en haluaisi ketään muuta kotiini. Oma tila, työ, harrastukset, aika lasten kanssa, kehittäminen... Elämä on täynnä kaikkea mielekästä. Vaan tosiaan jos myöhemmin ymmärrän mokanneeni? Olisin saanut hyvän suhteen, vakaamman taloudellisen elämän jne jos nyt olisin tarttunut tilaisuuksiin? On vaan niin vaikeaa luodakaan aikuisten hyvää parisuhdetta kun koululaiset ovat ajatuksestakin mustasukkaisia eivätkä kotiin hyväksyisi ketään. Aikaa ilman lapsia taas on minimaallisen vähän.
Minulla olisi mielenkiintoinen, sivistynyt ja käytännön asioita hoitava miesystävä joka haluaisi sitoutua tiiviimmin. Itseä ahdistaa se sitoutuminen, kun aina pitäisi olla tiiviimmin. Vaikka hänen kanssaan on mukava olla, mutta oman tilan ja minun ja lasten yhtenäisen olon väheneminen tuntuu vaikealta. Lapsetkaan eivät hyväksy. Mutta jos laitan liikaa vastaan, menetän hyvän miehen.