JooHuoh

Kiitos vastauksista.

En tiedä, onko mussa oikeasti jotain pahemman kerran vinksallaan, mutta mitä enemmän tässä aika menee eteenpäin ja tätä asiaa käsittelee mielessään, sitä enemmän eksääni ikävöin ja tahdon vaan soittaa perään että jutellaan, haluan vielä sittenkin yrittää. En oikeasti ymmärrä tätä ajatusten muuttumista, vastahan pari päivää sitten olin aivan varma että en enää pysty seurustelemaan hänen kanssaan ja nyt mua kaduttaa aivan järkyttävästi miksi menin puhumaan hänelle erosta...

Voi luoja... tämä on kiduttavaa. En kuitenkaan heti halua tarttua luuriin, pelottaa jos mieli taas muuttuukin yhtäkkiä siihen että en tahdokaan palata yhteen. Tosin tämänhetkinen katumus on niin voimakasta, että toisaalta en luule enää mielipiteeni muuttuvan eron kannalle. Mutta mistäs sitä tietää, kerta tähänkin asti ajatukset vaihtuneet ihan laidasta laitaan?!!

Lupasin itselleni, että odotan oikeasti nyt etten samantien juokse takaisin. Se olisi varmasti myös eksälle hyvin hämmentävää, jos näin pian eron jälkeen olisin itkemässä takaisin...

Jotenkin tuntuu, etten enää edes kunnolla ymmärrä miksi alunperinkään halusin erota. Olen tässä jotenkin ymmärtänyt, että olen myös itse tehnyt kärpäsestä härkäsen, ja suurennellut asioita mielessäni. Minulta on puuttunut ymmärrystä eksäni näkökulmaa kohtaan, ja olen ollut itsekäs ajatellessani vain itseäni ja että eksälläni ei voi mennä huonosti elämässään vaan hänen täytyy keskittyä vain minuun. Tunnen itseni niin tyhmäksi.

Pelottaa, että poikaystävä pian itsekin toteaa, että oli ihan hyvä juttu erota. Ja sitten ei ole enää yhtään mitään mahdollisuuksia saada tätä ihmistä mun elämään. Tosin ehkä olen sen ansainnutkin, käyttäytymällä näin typerästi...

Ap

Eilen erotessamme poikaystävä sanoi, että ei tiedä mitä ajatella, jos sitten taas huomenna tulenkin itkemään, että haluan palata takaisin yhteen. Homma on nyt kuitenkin niin, että minua on alkanut kaduttaa. En silti ole heti menossa takaisin, vaan ajattelin ottaa miettimisaikaa ja katsoa, olenko samaa mieltä vielä esim. viikon tai kahden kuluttua. Luulin pohtineeni eropäätöstä tarpeeksi pitkään, mutta nyt tuntuukin, että tein taas kerran päätöksen liian hätiköidysti..

Joten kysyn siis teiltä - olisiko tässä enää mitään toivoa? Toki tiedostan, että olen ollut melkoinen tuuliviiri, ja siksi ymmärrän hyvin, jos poikaystäväkin sanoisi että eiköhän tämä nyt ollut tässä. Jos kuitenkin vastaus olisi myöntävä, niin tietenkin myös itseäni pelottaa, että asiat kaikesta huolimatta jatkuisivat kuten ennen ja joutuisimme eroamaan taas uudelleen. Mutta entä jos todella yrittäisimme ratkoa asiat ja aloittaa täysin uudelta, puhtaalta pöydältä ja tutustua toisiimme uudelleen, voisiko onnellinen tulevaisuus olla vielä mahdollista? Kertokaa toki omiakin kokemuksia tällaisista tilanteista!

Iältämme olemme molemmat parikymppisiä. Tulevaisuus siis todellakin edessäpäin ja meri on täynnä kaloja jne., mutta en tahtoisi kuitenkaan luovuttaa, vaan oppia myös pitämään itselle tärkeistä ihmisistä kiinni.