heluna81

meillä on neiti heräillyt vuoden verran. Välillä huutaa/itkee välillä nousee istumaan ja ähisee. Yritin kerran rauhotella laittamalla käden kyljen päälle, halaamalla, mutta neiti raivostu vaan enemmän. Nykyään riittää kun asetan hänet takaisin makaamaan ja saatan sanoa että pää tyynyyn. Itse ei tule kovinkaan hyvin kyllä nukuttua....

Meillä taasen oli riitaisa suhde oikeastaan alusta alkaen, välillä oli hyviäkin kausia =/ Lapsemme syntyi 2 vuotta sitten ja noin reilu puoli vuotta sen jälkeen muutin pois. molemmissa meissä oli vikoja joita ei pystytty vaan selvittämään ja tilanteet kärjisty aina riitoihin. Huomasin itse muuttuneeni ennen raskautta ja odotusaikana niin paljon että se alkoi jopa pelottamaan. Keskityin silloin vain tulevaan lapseeni ja synnytyksen jälkeen olin aivan myyty vauvasta, mieheni ei, joten siinä se sitten karahti. Ei minulla riittänyt energia sekä lapsen hoitamiseen, työn tekoon ja lisäksi olisin jaksanut hoitaa mieheni...e-ei. Eroa en ole katunut koskaan. Meillä on yhteishuoltajuus, joka toimii lapsen kannalta hyvin.

jos tilanne on todella huono esim. lasten/lapsen kannalta ei kannata jäädä suhteeseen vain toivomaan parasta. Itse olen eronnut 2-v lapseni isästä reilu vuosi sitten suhteen ollessa jo karrella alkuraskauden aikoihin. Itse keskityin odottamiseen ja samalla yritin vaalia suhdetta mieheen, joka ei alunperin ollut lapsesta innoissaan vaan aivan toista mieltä. Aikasessa vaiheessahan tulis raskaaksi (suhdetta kesti 3 vuotta siihen asti), mutta päätin pitää lapsen. Alussa olimme töissä molemmat sitten kun jäin itse mammalomalle jäi mihenikin samalla omasta työstään. kuukauden päivät siinä oltiin ennen h- hetkeä ja huomasin että miehestäni alkoi muodotua toinen vauva. viimeisilläni sain tehdä kaiken kotona, hoitaa asiat ulkomaailmassa sms...Alin väsyä. Lopulta menetin täysin kiinnostuksen häneen henk.koht. Ja varsinkin muutamia kuukausia syntymän jälkeen tajusin että en rakasta häntä ja mietin muuttoa. Suhteemme oli ollut riitaisa jo vuosi ennen kun edes tulin raskaaksi. Ja mitä kauemmin suhde eteni aloin huomata tulevan samankaltaiseksi kuin mieheni, itserakkaaksi,huomionkipeäksi,riidanhaluiseksi. Sen takia koska en saanut mitä halusin häneltä; rakkautta, huomioita, välittämistä. Sen kerrnakun pyysin hänen tekevän jonkin asian, hän käänsi sen aina jotenkin kysymykseksi minulle. Sitten kun sitä tarpeeksi kauan kesti aloin huomata että lapsemme kärsii joka ikisestä riidasta/huudoista yms. Puoli vuotta kesti, kun lähdin. en ole katunut päivääkään vaikka alku omaan elämään oli hankala.

juurikin noin. Vaikeaa siitä paheesta on eroon päästä vaikka kuinka sisällä joka kasvaisi. Tottakai kaikkensa tekee sen eteen että polttaa ei tarvitsisi. Yritän tässä itsekin lopettaa parhaani mukaan.

itselläni marraskuussa 2 vuotta täyttänyt neiti, jolla myös ollut jonkin aikaa jo havaittavissa uhmaa. Hän on oppinut puhumaan vasta hiljattain. Ja nyt suusta tuleekin jos jonkinlaista lausetta mm. "En ikinä", "Ei halua" yms... Ruoasta ei ole tarvinnut ressata. Neidillä pitää vaan olla rauhallinen tilanne kun ruokaillaan, ei mitään ylimäärästä siinä samalla, muuten ei mene ruoka alas. Itsepäisyys kumpuaa lähes joka päivä esiin. Minä itse- vaihe tuntuu olevan kaikilla se sama homma. Ärsyyntyminen asioihin joita ei saa tehdä ovat suurimmaksi osaksi pinnalla. Neiti suuttuu erittäin herkästi, jos asiat ei mene kuten hän haluaa, juoksee toiseen huoneeseen, nyyhkyttää (muka itkee), mutta tulee hetken päästä pois, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan- Tällästä meillä. Jonain päivinä se hermostuttaa itseänikin, mutta koetan kaikin keinoin kuitenkin säilyttää malttini (jota en ole vielä menettänytkään). Voimia kaikille, joilla on samanlainen tilanne =)