Faith

Fazerin Punainen eli vaalea maitosuklaa on suosikkini.

Keltainen on myös hyvä.

Lapsena ostin lomamatkoilla Finnairin lentokoneesta sellaisia paksuja Fazerin Sinisiä suklaalevyjä, sellainen taisi painaa 250 g. En tiedä miksi, mutta se oli paremman makuista kuin normaalipainoinen Sininen (siihen aikaan normilevy oli 170 g, nykyään 200 g).

Pirkan hasselpähkinävalkosuklaalevy on hyvää, mutta siihen kyllästyy helposti, joten ostan harvoin.

Johnny Guitar (Surujen kitara)

Moon River

Uralin pihlaja

Aion ensi kuussa ostaa uuden maton tai päiväpeiton tai, jos löydän edulliset, niin molemmat. Niillä saa uutta ilmettä kotiin. Eipä tässä muuta erityistä nyt ole.

Vierailija kirjoitti:

Parhaita koskaan tehtyjä elokuvia. Ei uskoisi amerikkalaisten tekeleeksi, niin raadollinen yhteiskunnan kuvaus ja millaista siellä pohjalla on. Kun kaikki on viety voi tehdä mitä vain.

Noin suuri annos sosiaalista realismia on tosiaan harvinaista amerikkalaisissa suuren yleisön elokuvissa.

Viittaukset huono-osaisuuden periytymiseen (Arthurin äitihän oli myös nuoresta lähtien ollut sosiaalitoimen asiakas) ja syventymiseen.

Tapaamiset kuormittuneen ja voimattoman sosiaalityöntekijän kanssa, joka joutuu kertomaan asiakkaalleen määrärahojen leikkauksista.

Siinä oli myös amerikkalaisille elokuville epätyypillistä yhteiskuntakritiikkiä. Tuskin oli sattumaa että tilanne josta mellakat lähtivät liikkeelle, oli hyväosaisten juppien tekemä pahoinpitely metrossa.

Oli hyväosaiset, vähäosaiset ja pahnanpohjimmaisina osattomat. Arthur ja hänen äitinsä, jotka molemmat elivät omissa maailmoissaan, kuuluivat osattomiin. Heillä ei ollut toimijuutta omassa elämässään.

Äiti oli vajonnut harhaiseen toiveeseen, että mahtava Thomas Wayne muuttaa kaiken paremmaksi. Arthur yritti toimia yhteiskunnan jäsenenä, mutta katsojalle oli alusta lähtien selvää, että kaikki yritykset kääntyvät tarkoitustaan vastaan. Hän oli saanut niin huonot kortit, ettei niillä voinut pelata yhteiskunnassa.

Näin elokuvan eilen ensimmäisen kerran.

Keskeistä Arthurin hahmossa oli, ettei hänellä kovasta yrittämisestä huolimatta ollut minkäänlaista hallintaa omasta elämästään. Hän yritti olla koomikko, mutta onnistui naurattamaan ihmisiä vain tahattomasti. Kun joku toinen pilkkasi ja nöyryytti häntä, ihmiset nauroivat hänelle, mutta kun hän kertoi vitsin, kukaan ei nauranut.

Paras kohtaus oli se jossa Arthur oli Murray Franklinin talk show'ssa vieraana ja sai tilaisuuden näyttää koomikon kykynsä ison yleisön edessä (tai näin hän itse koki, oikeastihan Murray oli kutsunut hänet vain siksi, että saisi itse olla hauska hänen kustannuksellaan). Arthur selasi vitsimuistiinpanojaan ja hänen silmiinsä osui lause "Toivottavasti kuolemassani on enemmän järkeä kuin elämässäni."

Mielestäni hän tajusi sillä hetkellä, siinä parrasvaloissa, etteivät hänen vitsinsä varsinaisesti ole hauskoja – paitsi korkeintaan muille sellaisille, joille millään ei ole enää pitkään aikaan ollut mitään väliä.

Vitsimuistiinpanot olivat samalla hänen päiväkirjansa. Sinne tänne kirjoitetut hauskat huomiot toimisivat, tragikoomisena huumorina, vain osana kokonaisuutta: hänen elämänsä oli se vitsi, joka sai ihmiset nauramaan.

Hienon tarinan mielestäni pilasi se, kun Arthur tap poi äitinsä sekä sen jälkeen työkaverinsa. Teot olivat turhia, ne eivät tuoneet mitään lisää tarinaan, rikkoivat vain kokonaisuutta. Olisin jättänyt ne välistä ja siirtynyt nöyryyttävästä kohtaamisesta Thomas Waynen kanssa suoraan Murrayn show'hun. 

Jokerin syntyyn olisi riittänyt se, että Arthur tajusi aikaansaaneensa, tahattomasti totta kai, Gothamin mellakat. Olisi ollut riittävän pahismaista, että tarinan lopussa Arthur olisi vihdoin löytänyt itsensä Jokerina eli kaaoksen mestarina ja sankarina, järjestäytyneen maailman arkkivihollisena, ja jäänyt surffailemaan mellakan aalloille lopullisesti kilahtaneena.