Faith

Ei tämä minusta nolo harrastus ole, mutta moni varmaan pitää tylsänä. Katson Youtubesta amerikkalaisia tv-elokuvia 80- ja 90-luvuilta. Parhaita ovat tositapahtumiin perustuvat.

Hiljan katsoin esim. draaman Strange Voices (1987), joka kertoo perheestä, jonka collegessa opiskeleva tytär sairastuu skitsofreniaan. Aiheet näissä elokuvissa ovat vakavia, esim. sairaudet, huoltajuuskiistat, perheväkivalta jne. Ne ovat selviytymistarinoita.

Elokuvissa näkee 80-luvun elämäntyyliä pukeutumisineen jne., mikä on minusta viihdyttävää. Lisäksi niissä esiintyy näyttelijöitä, jotka eivät kuuluneet Hollywoodin eturiviin, mutta ovat/olivat todella lahjakkaita, esim. Joanna Kerns, Nancy McKeon, Patty Duke, Lindsay Wagner.

Tuskin asiasta on mitään lainsäädäntöä. Joissain perheissä vain painostetaan menemään rippikouluun / -leirille, koska se on suvussa perinne tai olisi vanhempien mielestä kai häpeällistä ja poikkeavaa, jos heidän lapsensa ei mene. Painostaminen on tietenkin väärin.

Prometheusleiristä en ole kuullut samanlaista.

Vieraista kielistä osaan englantia erinomaisesti, ruotsia hyvin.

Ranskalla ja saksalla pärjäisin turistina. Kirjallisesti osaan niitä hyvin.

Espanjaa en ole koskaan opiskellut, mutta perussanastoa osaan sen verran, että saattaisin juuri ja juuri pärjätä turistina.

Minulle on oikeasti ollut hyötyä japanilaisesta yhden minuutin periaatteesta: jos täytyy tehdä jotain, mikä ei huvita yhtään ja johon ei tunne motivaatiota (esim. lukea tenttiin, siivota tai kirjoittaa joku teksti) sitä tulee tehdä vain yhden minuutin ajan.

Periaate auttaa vitkutteluun, taipumukseen siirtää tehtävän aloittaminen aina vain myöhemmäksi. Kun sitä täytyy tehdä vain minuutin, on helpompi aloittaa ja saada edes jotain alkua aikaiseksi. Jatkaminen on jo paljon helpompaa. Ja yleensä kuitenkin tulee tehtyä kauemmin, kun on kerran aloittanut.

Vierailija kirjoitti:

Yksi aineisto oli kerran lainassa minulla, mutta unohtui palauttaa määräajassa. Laina-aika oli muistaakseni pari viikkoa. En kehdannut palauttaa muutamaa viikkoa myöhässä, koska palautus piti tehdä henkilökohtaisesti face to face (ei ollut tavallinen kirjasto). Vitkuttelin palautusta lopulta pari vuotta ja sain aineistonhoitajalta aiheellisen saarnan, kun lopulta vein lainan takaisin.

Tuollainen on kauhea tilanne. Vääjäämätöntä kauheutta, eli huutojen saamista, vain siirtää aina vähän eteenpäin.

Joskus nuorempana saatoin vitkutella jo valmiiksi myöhästyneen tehtävän hoitamista tuosta syystä, mutta nykyään en enää päästä tilanteita niin ahdistavaan pisteeseen.