Faith

Minusta se kuulostaa hyvältä ja realistiselta tavoitteelta.

Traumoista johtuvan oman erityisen haavoittuvuuden hyväksyminen ei välttämättä eroa merkittävästi "vaikeudet voimavarana" -ajattelusta. Varmaan ne nimittäin voivat kääntyä voimavaraksi juuri sen haavoittuvuuden hyväksymisen kautta? Minulla ei ole kokemusta ratkaisukeskeisestä terapiasta, mutta ymmärtäisin sen noin.

Luulisi, että asiakas saa itse päättää esim. mitä tarkoitusta varten voimavaroja ollaan hakemassa.

Ajattelen että traumojen aiheuttama erityinen haavoittuvuus on kokemus, joka hyväksymisen kautta ja ajan mittaan voi lisätä mm. empaattisuutta, syvempää ymmärrystä ihmisyydestä, psykologista viisautta.

Toivon ettei eutanasian sallivaa lakia koskaan tule Suomeen, mutta jos tulee, kannatan omantunnonvapautta hoitohenkilökunnalle (eli vapautta kieltäytyä toimenpiteestä jonka tarkoitus on aiheuttaa kuolema). Toinen vaihtoehto olisi joku ihan muunlainen systeemi kuin hoitohenkilökunnan tai minkään ammattiryhmän velvoittaminen eutanasiaan.

Kannatan omantunnonvapautta myös abortin osalta.

Pidän täysin realistisena, että Suomeen ei koskaan tulekaan eutanasialakia. Belgian ja Alankomaiden esimerkki on ollut niin kammottava. Niissä on luisuttu juuri sitä kaltevaa pintaa pitkin, josta eutanasian vastustajat aikoinaan varoittivat: jo näiden 20 vuoden aikana siellä on laadittu lisäpykäliä ja uusia tulkintoja "sietämättömälle kärsimykselle", ja niiden perusteella eutanasia on myönnetty lepsusti, tilanteissa joissa ihmistä olisi pystytty auttamaan.

Paitsi että pitää olla kysyntää sille, mitä on taito tuottaa, pitää olla energinen. Pienyrittäjät joutuvat tekemään paljon töitä, varsinkin yrityksen alkuvaiheessa. Yrittämiseen liittyy stressiä eikä kaikilla ole hyvä stressinsietokyky. Kaikki eivät halua elää niin "rahakeskeistä" elämää, yrittäjä joutuu normaalisti jatkuvasti miettimään ja laskemaan rahaa.

Pidän kyllä yrittäjyyttä hienona asiana ja jos joku tuttavani päättäisi perustaa yrityksen, kannustaisin häntä enkä maalailisi piruja seinille. Jotkut oikein nauttivat em. haasteista.

Vierailija kirjoitti:

Ketjua lukematta vastaan alkuperäiseen kysymykseen:

En tunne tuollaista ihmistä. Tunnen kyllä ihmisiä, joiden seurassa itse menen kipsiin, enkä pysty olemaan oma itseni. Ajattelen tämän olevan oma ongelmani, en toisen ihmisen ongelma.

Minullakin on näin päin. Jos jonkun seurassa minulla on selittämätön paha olo, etsin siihen syytä itsestäni.

Uskon että kaikissa ihmisissä on kykyä ilkeyteen, kierouteen, kateuteen, pahantahtoisuuteen ja pahan tekemiseen. Mutta totean sen toisessa ihmisessä vasta sitten, jos hän on oikeasti tehnyt jotain pahaa.

Suhtaudun torjuvasti väitteisiin pahuuden vaistoamisesta selittämättömästi, heti ensi näkemältä tms. On niin suuri vaara, että erehtyy ja ymmärtää väärin, tulkitsee toisen katsetta ja ilmeitä omien ennakkoluulojen pohjalta, tulkitsee anatomisia ominaisuuksia ilmeinä tai jopa projisoi toiseen omia tunnetiloja ja asenteita.

Olen myös sitä mieltä, että toipumista ei tarvitse ns. suorittaa. Kunhan lopettaa sellaiset tavat ja ihmissuhdekuviot, jotka ylläpitävät vaikeita elämätilanteita, niin toipuminen etenee ihan lepäämällä ja itsestään huolta pitämälläkin, toki arjen velvollisuudet mahdollisuuksien mukaan hoitaen, jotta ei tule lisää ongelmia.

Tämä voi kyllä olla yksilöllistä. Minulla kuitenkin ajan kuluminen sinänsä on auttanut paljon. Jos yritän vastata otsikkoon, niin riippuu vaikeudesta, mutta yleensä 2-6 vuotta.