Faith

Ovat hautajaiset surullinenkin tilaisuus, mutta vielä enemmän ne ovat minusta harras juhla.

Monet itkevät ikävän takia, mutta kaikki itku hautajaisissa ei ole itkua surusta ja ikävästä, vaan ainakin itse olen itkenyt hautajaisissa liikutuksesta, kun muistelen vainajaa.

Kaikki eivät niin pian läheisen kuoleman jälkeen osaa surra ja ikävöidä, vaan suru tulee vasta myöhemmin. Hautajaisethan ovat yleensä parin viikon sisällä kuolemasta. 

En ainakaan löytänyt ev.lut. kirkon sivuilta tiedotetta, jonka mukaan kirkon köyhäinapu akuutteja tilanteita varten olisi koronaepidemian aikana suljettu: https://evl.fi/apua-ja-tukea/arjen-ongelmat/rahahuolet#15b8c10b 

Sivun oikeasta reunasta "ruoka-apu"-kohtaa klikkaamalla saa konkreettisempaa tietoa.

Kunpa nuo luvut vastaisivatkin todellista levinneisyyttä.

Olin 12-15 -vuotias 90-luvun alkuvuosina. Olen yrittäjäperheestä, ja lama vaikutti perheemme elämään aika rajusti. Olin itse niin lapsellinen varhaisteini, etten osannut olla kauhean huolissani enkä harmitellut vaikka sitä, että perheemme elintaso laski. Ajattelin vain, että kyllä äiti ja isä hoitavat asiat. Ja niin he hoitivatkin. 

Noihin vuosiin sijoittuvat ehkä parhaimmat lapsuus-/nuoruusmuistoni. Vasta aikuisena olen alkanut ymmärtää, miten vaikeita aikoja ne olivat olleet vanhemmilleni.

Tärkeä syy siihen, että vanhempani onnistuivat vanhempina niin hyvin on se, että he eivät omilla valinnoillaan pahentaneet tilannetta entisestään, eivät esim. ruvenneet ryyppäämään, uhkapelaamaan tai hajottamaan avioliittoaan ja perhettämme.

Meidän perheessä ei koskaan, taloudellisesti parempinakaan aikoina, ole ajateltu eikä puhuttu siihen malliin, että ihmisen arvo olisi sidottu hänen varallisuutensa ja menestykseensä. Varmaan senkin takia selvisimme henkisesti ilman edellä mainittuja kerrannaisseurauksia. Jos uskoo, että tilanteessa x olevat ihmiset ovat luusereita ja vähempiarvoisia, saattaa ajautua sietämättömään häpeään ja jopa itsetuhoisuuteen, kun itse joutuukin tilanteeseen x.

Kuulostaa enemmän ujolta. Olen itse uusien ihmisten seurassa ujo, ja minusta on parempi, että muut pyytävät liittymään seuraan. Ehkä ajan kanssa hän uskaltaa ruveta kommunikoimaan enemmän.

Toisaalta eihän kaikista koskaan tule puheliaita, esim. itse olen porukoissa aina hiljaisempi ja vain läheisimpien ihmisten seurassa ja kahden kesken keskustelen rohkeammin.

Joillain ujous saattaa johtua epävarmuudesta ja siitä, että pelkää, etteivät muut hyväksy. Sen takia olisi hyvä ilmaista ujollekin, että hän on tervetullut eikä heti ajatella "ärsyttävää, kun tuo vain mumisee tuolla tavalla, olkoon ominensa!".