Faith

Onneksi en ole varsinaisesti somessa (FB, Twitter, Ig ja mitä muita niitä nyt on). Rauhalliseen keskusteluun jostain kuohuttavasta uutistapahtumasta osallistun välillä ihan omasta tahdostani, kunhan olen perehtynyt asiaan – en pelkää kertoa näkemystäni – mutta tuollainen ap:n kuvailema someaktivismi ei ole minun juttuni.

Mitä olen vähän katsellut "keskustelua" esim. Twitterissä, ongelmana on usein, että on valmiiksi kaksi puolta, ja pitää valita kummalle puolelle menee (ei tietenkään ole pakko valita kumpaakaan, mutta siinä tapauksessa moni saattaa tulkita, että edustaa sitä vastakkaista puolta – "jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan"). Ap:n esimerkki profiilikuvan vaihtamisesta / vaihtamattomuudesta sopii tähän.

Usein ei kuitenkaan voi valita puolta esim. siksi, että toisen puolen päämäärät ovat huonot ja taas toisen puolen menetelmät ovat huonot.

Kiva kuulla hyviä kokemuksia! Minulle tämä sosiaalisen eristyksen aika ei ole juuri poikennut normaalielämästäni, kun vietän muutenkin niin paljon aikaa yksikseni. Olen kyllä tykännyt kiireettömyydestä ja rauhallisuudesta ympärillä. 

Koronapandemia sinänsä on ollut hirveä juttu, mutta sos. eristyksessä on hyvät puolensa.

Tiedän nelikymppisiä ihmisiä, jotka ovat itsekin sanoneet, että heidän elämänsä on mennyt hyvin. Ei se tarkoita, ettei mitään vaikeuksia ole ollut, ei vain ole ollut mitään suuria vastoinkäymisiä itsellä tai lähipiirillä, vakavia sairastumisia tai muita perhetragedioita.

Varsinkin nuo Yhdysvaltojen mellakat saavat vain tuntemaan voimattomuutta ja ahdistusta – sekä mellakan alkuperäinen syy (eli todennäköisesti ra sistisesti motivoitunut poliisin tekemä väkivalta) että se yltyvä mellakointi sinänsä, ja lisäksi niiden ympärillä käytävä vihainen keskustelu.

Kerran päivässä katson ne uutiset ja toivon vain, että parannus saataisiin aikaan rauhanomaisesti. En usko mellakoinnin auttavan. Seurauksena on vain lisää ongelmia ja vääriä tekoja.

On mahdotonta muiden antaa neuvoja miten toimia, kun emme tiedä esim. millainen mies on ja miksi hän ei vielä ole kertonut näkemyksistään yhteisestä tulevaisuudesta.

Olen samaa mieltä kuin 10 eli jos olette tapailleet vasta vähän aikaa, esim. vasta muutaman kuukauden, en ehkä vielä rohkenisi puhua suoraan loppuelämän yhdessäolosta, mutta saattaisin aloittaa keskustelun siitä, kuinka vakava suhde on. Jos yhdessäoloa olisi jo kestänyt lähemmäs puoli vuotta, saattaisin kertoa omista ajatuksistani.

Ei kannata olla loputtomiin kertomatta omista toiveistaan siksi, että pelkää, ettei toinen tunne samoin. Pahimmassa tapauksessa epämääräistä yhdessäoloa jatkuu vuosikausia, ja sitten on hirveää, jos käykin ilmi, ettei toinen ole tosissaan suhteessa. 

Aseta itsellesi aikaraja, jolloin otat asian puheeksi?