eikkuli80

niin saa neuvolasta sen todistuksen jolla saa hakea äitiysavustusta, -vapaita ym.



Riippuu sitten aivan paikasta, kauanko siinä kestää. Omani tuli parin viikon päästä kun olin paperit kelaan palauttanut.

tiedän tunteen... Toisessa raskaudessa itkin koko tunnin ajomatkan sype-käynnille, pari iltaa sitä ennen yritin saada paperille niitä asioita ja sekin oli yhtä itkua. Kamalalta tuntui antaa jonkun vielä lukea ne ajatukset siitä paperista...



Onneksi käynti oli todella hyvä. Sain omalääkärinkin, jonka kanssa suunniteltiin tulevaa synnytystä ja käytiin läpi edellisen synnytyksen kauhun paikat (eli koko homma). Sen jälkeen tuntui, kuin vuori olisi siirtynyt pois päältäni. Jäin tämän käynnin jälkeen sairaslomalle,mikä oli todella hyvä ratkaisu sekin. Mulla silloin eka käynti oli vaan aika myöhään, olikohan 33.rv:lla, joten tosi pitkään jouduin taakkojani yksin kantamaan. Jo 12.viikon ultraan mennessäni itkin vaan koko ajan... mutta sitten kävinkin vielä kolme kertaa ennenkuin vauva syntyi.



Minulle kaikista vaikeinta oli kertoa rehellisesti hoitohenkilökunnan osuudesta, kun syyllistin itseäni, että olisin jotenkin aiheuttanut tai provosoinut tapahtumia, vaikka kaikki muut sanoivat vika ei ollut minussa. Hankalaa tästä teki nimenomaan se, että piti kertoa siis tulevalle hoitohenkilökunnalle että on tällaisia kokemuksia toisen sairaalan henkilökunnasta, ja joutua sitten heidän armoilleen... Tulipas sekavasti selitettyä.



Minä tunsin 1.synnytyksessä avautumisvaiheen loppupuolella, kun kätilö taas ala-arvoisia asioita tiuskittuaan jätti meidät yksin ammehuoneeseen tietämättä yhtään missä mennään, kivut olivat valtavat jne. että ihan oikeasti kuolen tähän, eikä tuo ihminen välitä yhtään, eikä halua eikä aiokaan auttaa. Luovutin jo, odotin vain armonlaukausta enkä olisi halunnut kuulla enää mitään alentavaa tuon ilkeän akan suusta. Olin henkisesti jo niin lyöty siinä vaiheessa kun ponnistusvaihe alkoi, että en odottanut mitään muuta kuin kuolemaa. No en kuollut, mutta ponnistusvaihe pitkittyi ja lopulta hätätilanteessa vauva revittiin imukupilla väkivalloin minusta ja kuoleman sijaan sain sitten siitä vammoja. Kaikki hokivat ihanaa palkintoa, mutta en nähnyt siinä oikeastaan mitään kovin ihanaa, alapää oli hajalla, häntäluu poikki, pissat ja kakat eivät pysyneet sisällä pitkiin aikoihin, osaston hoitajat ihmettelivät mihin muka tarvitsen kipulääkkeitä, vauva alkoi huutaa kolmantena yönä, sitä jatkui 7kk. Parin-kolmen kk:den päästä olin valmis hyppäämään parvekkeelta ja, sen olisin varmaan tehnytkin, mutta järki sanoi etten kuole kun on vain toinen kerros, enkä halua jäädä kitumaan. Neuvolasta pyydettyäni apua se evättiin perusteella, että päihdeperheet vievät kaikki resurssit... Kävin kyllä sairaalan lähtötarkastuksessa ja jälkitarkastuksessa samalla, ihanalla lääkärillä mikä auttoi jonkin verran, mutta olisin tarvinnut enemmänkin apua ja tukea. Ihme että ylipäätään nyt olen suunnilleen järkevä ihminen.



No, kolmas synnytys lähestyy parin viikon sisällä... tällä kertaa en odota enää yhtään mitään, mutta avoimin mielin en todellakaan voi lähteä synnyttämään enää koskaan tuon ekakerran jälkeen. Nyt pelkopolikäynnit ovat olleet aika lailla synnytystekniikkaan painottuneita, tuntuu että henkilökuntaa varten lähinnä, henkistä puolta on käsitelty vain hyvin vähän (sairaala on taas eri). Tällä kertaa pelkään, että jos jokin menee taas perusteellisesti pieleen, että joudun taas tuollaiseen epätoivon kierteeseen mihin silloin 5 vuotta sitten.



Että kyllä meitä hulluja riittää moneen junaan ja asemallekin todella jää osa...

Saatiin tällekin päivälle vauvauutinen. Vipinää teillä varmasti riittää... Saa nähdä millaista sitä tosiaan on sitten kolmen kanssa kun se meilläkin on edessä :s



Onpa kaikki olleet tänään hiljaa, ovatkohan lähteneet synnyttämään? Eikös Hömppäkin eilen puhunut jotain limatulpasta...?



voih, kunpa sitä itsekin jo...



eikkuli taas

ja pakko silti kommentoida, kun anoppi ja miehen isoäiti molemmat tuumasivat kuopuksen synnyttyä että "nythän nämä sitten riittävätkin kun on molempia sukupuolia." Olin kyllä aiemmin itse sanonut, että haluan niin monta lasta että tulee molempia sukupuolia, mutta tällä ajattelin kyllä lähinnä valmistella lähipiiriä siihen, että niitä voi tulla enemmän kuin 1-2... Nyt on kolmas odotettavissa maailmaan parin viikon sisällä, miehen kanssa jo tuumataan että mitäs jos näitä olisi vielä joku päivä neljä (huolimatta sukupuolesta) ;)



Nyt sitä vasta on oikein huomannut kuinka paljon ärsyttää nimenomaan näiden sukulaisten "tyttöä tietysti toivoivat mutta poika tuli" -tyyliset kommentit kun erääseenkin perheeseen syntyi kolmas poika...

Täällä ollaan edelleen... jotenkin olen melkein "unohtanut" jo koko jutun, että tässä pitäisi siis synnyttää lähiaikoina, kun mitään ei ala kuulua. Miehelle juuri sanoin, että kun lapset on syntyneet molempina ääripäinä, niin matemaattisesti olisi ihan miellyttävää jos tämä syntyisi lasketun ajan tuntumassa ja keskiarvo olisi siis se noin 40 viikkoa mun raskauksien kestolla ;)



Kaikkea sitä tylsiintyneen päähän putkahtaa.



eikkuli 39+4