Babette

Miksi niistä pitäisi puhua kenellekään? Asiat voi ratkaista omassa päässä ja jatkaa sitten eteenpäin. Ihmisten kanssa haluan puhua positiivisista asioista tai sitten kauhistella jotain koronaa tai sarjamurhaajaa, jos tekee mieli synkistellä. 

Elä siinä hetkessä ja yritä nauttia siitä. Se on just se hetki, mitä tulet muistelemaan loppuelämäsi. Kipu voi olla kova, mutta se on väliaikaista. Se loppuu kyllä. 

Aloin 46-vuotiaana näyttää kulahtaneelta ja ryppyjä alkoi tulla hyvistä elintavoista huolimatta. Kävin ottamassa botoxit ongelmakohtiin ja Profhilo-kosteutushoidon sekä huuliin vähän täytettä. Nyt näytän taas omalta itseltäni ja tykkään katsella itseäni peilistä ;) Aion jatkossa käydä pari kertaa vuodessa uusimassa nämä hoidot, jotta pysyn pitkään nuorekkaana. En osannut unelmoidakaan, miten hyviä tuloksia noilla piikityksillä saa aikaiseksi. Ei todellakaan mitään kuminaamaa tullut, vaan oikein luonnollinen ja sievä lopputulos. 

Vierailija kirjoitti:

No jos isälle on jäänyt asiasta huono mieli niin eikä hän saa sanoa lapselle että olisi halunnut nähdä lapsensa syntymän? Vai pitääkö tässä vielä valehdellakin lapselle?

Ööh, pitääkö lapselle ylipäänsä kertoa, missä asennossa hänet on siitetty ja oliko isä tiirailemassa, kun hän äitinsä alapäästä ryöpsähti pihalle? Itse en halua tietää mitään vanhempieni alapääjuttuja. Onneksi heillä ei ole ollut tarvetta avautua minulle tuollaisista. 

Ymmärrän aloittajaa. Itse halusin, että tutkimusten ja ponnistusvaiheen ajaksi mies menee pois ja saan yksityisyyttä. Tuntui vastenmieliseltä, että siinä olisi joku tuttu katselemassa, kun minuun kohdistuu toimenpiteitä. Oli ihan tarpeeksi kestämistä supistuksissa. En niiden lisäksi olisi jaksanut teeskennellä, että kaipaan jonkun tukea ja kannustusta. Ponnistusvaihe kesti muutaman minuutin ja sen ajan mies kyllä malttoi odottaa ulkopuolella. En itsekään sitä ulostuloa nähnyt ja silti sain luotua kiintymyssuhteen vauvaan. 

Kätilöä näytti ärsyttävän, kun mies lähti huoneesta ennen ponnistusvaihetta. Hän oli nähtävästi ajatellut, että mieheni avustaa häntä ja pitää toista jalkaa ylhäällä. Nyt hän joutui pikaisesti hakemaan toisen kätilön siihen avukseen. Onneksi näin. Toinen kätilö oli tosi hyvä. Ekassa ponnistuksessa tuntui, että vauva ei liiku mihinkään ja sanoin, että enhän mä saa sitä ulos ollenkaan. Hän sanoi, että se usein tuntuu aluksi, että ei tästä mitään tule, mutta sitten se kuitenkin onnistuu. Ja muutaman puserruksen jälkeen baby oli pihalla ja sillä sekunnilla kaikki kivut hävisivät. Voi sitä autuutta. Hetken halusin koota itseäni ja sitten pyysin kutsumaan mieheni paikalle. 

Synnyttäminen on tosi henkilökohtainen asia, eikä kaikki halua siihen ylimääräisiä silmäpareja katselemaan. Asia on täysin synnyttäjän päätettävissä. Turhia uhrauksia ei kannata tehdä, ettei sen takia jää synnytyksestä huono muisto. Mieheni on terveydenhuollon ammattilainen ja olisi mielellään ollut mukana koko ajan, mutta kunnioitti toki synnyttäjän tahtoa. Kuten pitääkin.