Kylmä syyllisyyden koura puristaa sisuskaluja. Se tapahtuu joka kerta, kun luen Columbian yliopiston kliinisen psykologian tohtori Laura Markhamin blogia Peaceful Parents, Happy Kids. Kuinka oikeassa hän onkaan. Ja miten väärin olen itse taas toiminut.

Tiedon ja toiminnan välillä sanotaan olevan maailman suurin kuilu. Allekirjoitan. Minä olen lukenut tuhansia sivuja aivojen kasvatuksesta, mutta omaan vanhemmuuteen teoria ei aina siirry.

Koska armo on viisautta, yritän muistuttaa itseäni tärkeimmästä, jonka olen kasvatuksesta oppinut: se on vanhemman ja lapsen yhteistä kasvua. Valmis vanhemmaksi ei tarkoita, että pitäisi olla valmis vanhempi.

Markham tarjoaa blogissaan kättä pidemmäksi jopa käsikirjoituksia, kuinka toimia, kun lapsi lyö, raivoaa tai kieltäytyy tottelemasta. Olen palannut niihin monta kertaa, vakain aikein ottaa onkeeni. Mutta silti todellinen tilanne usein yllättää. En löydä – tai halua löytää – nuotteja, vaan alan improvisoimaan: patistamaan, huutamaan tai moittimaan. Vaikka ei tarvittaisi kuin empatiaa.

 

Miksi näin, senkin Markham tietää. Olen oman tunteeni vallassa ja puolustaudun hyökkäämällä. Minua loukkaa, ettei tuo kuriton kakara tajua, että ajattelen hänen parastaan; ettei hän arvosta vaivannäköäni; että hän ärsyttää minua tahallaan. Miksei hän käsitä, ettei tuohon ole nyt aikaa!

Tiedän, että hän on lapsi ja minä aikuinen. Ymmärrän, etten voi vaatia sellaista, mihin hänen aivonsa eivät vielä pysty.

Mutta silti. Eikö hän näe, että minä olen väsynyt, enkä pysty nyt olemaan se peruskallio, jota uhmata, se turvallinen syli, joka pystyy ottamaan vastaan mitä vaan ja se lempeä ääni, joka saa hänen ylitsepursuavan tunnekuohunsa tyyntymään tulemalla sitä vastaan.

Minä olen liian kiireinen, liian väsynyt, liian turtunut. Ja sille minun pitää tehdä jotain.

Muuten kierre jatkuu: lapsi on pakahtua tunteesta ja tarvitsee minua avukseen, mutta minä en pysty kohtaamaan hänen tarvettaan, koska olen jo valmiiksi ylikuormittunut.

Pienelle lapselle ei voi sälyttää vastuuta omista reaktioistaan, mutta aikuiselle se kuuluu. Juuri siksi happinaamari täytyy asettaa itselle ensin.

 

Minä aloitan sillä, etten enää puolustele jatkuvaa kiirettä ja liikaa tekemistä ruuhkavuosilla. Ruuhka on totta, mutta niin on sekin, että minulla on mahdollisuus valita, mihin lähden mukaan ja mihin en. Jos en halua olla se kameli, jonka selän lapsen huonolla hetkellä silmille lyövä tarve katkaisee, jostain on osattava luopua. Sanoa ei, vaikka tarjolla olisi kuinka hieno ja ainutkertainen tilaisuus ja vaikka sen hoitaminen tuntuisi kuinka velvoittavalta.

Kaikille vanhemmille voimavarojen uudelleenohjaaminen ei ole yhtä helppoa. Kuormaa voi syntyä liikaa jo sellaisesta, mistä ei voi esimerkiksi taloudellisista syistä karsia. Tai sitten sairaus vie voimat. On yksinhuoltajia, velkakierteisiä, päihdeongelmaisia ja masentuneita, parhaansa yrittäviä, mutta vähään pystyviä äitejä ja isiä.

Jos omat keinot eivät riitä kuorman keventämiseen, vanhemman velvollisuus on hankkia apua. Onneksi on tahoja, joiden puoleen voi kääntyä.

 

Ensiavuksi voi myös kokeilla yksinkertaista keinoa. Mitä jos tarvittavan lisähapen saisikin hetkistä lapsen kanssa? Kuormittavia tilanteita ei voi välttää, mutta entä jos lisäisikin niitä kohtaamisia, jotka keventävät taakkaa?

Eräänä väsyneenä iltana minä päätin vaihtaa ruoanlaiton sohvalla loikoiluun lapsen kanssa. Hän selaili Aku Ankkaa, ja minä hieroin hänen hartioitaan ja silitin tukkaa. Emme puhuneet mitään, mutta tunsin kuinka kosketus ravitsi meitä molempia. Hetkeen maailmassa ei ollut mitään tärkeämpää.

Kun oli nälkä, söimme lämpimiä leipiä hyvällä ruokahalulla. Ja sinä iltana minulla riitti empatiaa myös viisivuotiaalle, joka uhmasi neuvojani ja sai keittiön lattian lainehtimaan.

Kuten Markham kirjoittaa, yksi tärkeimmistä lapsuudessa opeteltavista asioista on, kuinka kohdata elämään kuuluvat ikävät tunteet iskemättä takaisin kiukulla.

Opetellaan yhdessä.

Tiina

 

Ps. Tämä kirjoitukseni julkaistiin myös Ensi- ja turvakotien liiton Vieraskynä-blogissa. Liitto järjestää vauvaperheiden parissa työskenteleviä ammattilaisia kokoavan Vauvafoorumin 9.-10.11.2017.

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kaksi äitiä ja tiedetoimittajaa puntaroi perhe-elämää aivovinkkelistä. 

Tiina Huttu on neurobiologi ja tietokirjailija (Personal Brainer - treenaa aivosi vireiksi, Wsoy 2016). Häntä inspiroi lapsen ja vanhemman yhteinen kasvu: keitä olemme, miten voimme tulla siksi, joksi haluamme ja mistä tiedämme, mitä haluta?

Kirsi Heikkinen on tiedejournalisti (mm. HS, Tiede), jota kiehtoo kaikki, aivan erityisesti aivotutkimus. Kirsi on ehtinyt asua kolmella mantereella, kuudessa maassa ja 17 kaupungissa – viimeksi Uudessa-Seelannissa.

Kaksikon tietokirja Pää edellä – näin tuet lapsesi aivojen kehitystä ilmestyi helmikuussa 2017 Wsoyn kustantamana. 

Teemat

Blogiarkisto