Lue keskustelun säännöt.
Mt-potilaaseen suhtautuminen.
30.06.2013 |
No niin, sainpa tietää, miten tähän mt-potilaaseen suhtaudutaan selän takana.
Olen siis itse kärsinyt masennuksesta vaihtelevissa määrin viimeiset 5 vuotta. Nyt melko vastikään olen päässyt kaipaamani hoitoon ja sitä ennen 2 vuotta olen ollut semihyvässä hoidossa. Nykyään käyn psykologilla kerran viikossa terapiassa ja muutaman kerran viikossa eräänlaisella avo-osastolla, jossa mulla on kaksi omahoitajaa.
Läheiseni ovat tienneet tilastani nyt parisen vuotta, enkä koskaan ole kokenut heiltä mitään oikeasti tosi negatiivista suhtautumista, mutta nyt tuli shokki. Kuulin vahingossa, kuinka isoäitini kysyi äidiltäni:"Eikö sinua oikeasti pelota olla sellaisen kanssa? Eihän siitä ikinä tiedä, mihin se alkaa." Kun saavuin kesken keskustelun paikalle, isoäiti meni noloksi ja äiti (joka onneksi on aina suhtautunut minuun hyvin) vaihtoi puheenaihetta.
Äiti kertoi myöhemmin, kun tästä tilanteesta vähän kyselin, että useampikin sukulainen on kuulemma ollut aika jännänoloinen. Vaikka kyseessä on "vain" vakava masennus ja väliaikainen koulukyvyttömyys. Olen siis juuri täyttänyt 21.
Muita kommentteja (lainaan äitiäni) ovat kuulemma olleet nämä:
"Onks se viillelly? Mihin?"
"No ei se tuossa iässä vakavaa ole."
"Teinit kärsii muka aina kaikesta. Se menee ohi, kun siihen ei kiinnitä huomiota."
"No mistä se vois masentua? Sillähän on kaikki hyvin!"
Inhottavaa kuulla tämmöistä, kun oikeasti luulin, että sukunikin olisi ollut tukena. Minun on jo ihan lähtötilanteesta ollut vaikea luottaa ihmisiin ja olen väärässä uskossa näille (muka luotettaville) ihmisille vuodattanut vaikka mitä, kun he ovat esittäneet ymmärtäväistä ja tukevaa. Sepä loppui sitten siihen. Olisivat edes sanoneet asian mulle suoraan, olenhan aikuinen.
Onko muita mt-potilaita, jotka ovat kokeneet saman?
Kommentit (10)
Helkkarin moukkia ovat. Onneksi äitisi tukee sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No varmasti mustakin liikkuu monenlaista puhetta kyllä vaikkei korviin kantaudukaan :D
Mutta eräällä läheisellä oli juuri tuollaista, omat vanhemmat alkoivat pelätä, että kun kerran on hoidossa niin uskaltaako edes vieressä istua autossa.
Niin joo, kyllähän mulla exä kyseli kerran lääkäriltä että entä jos se "napsahtaa kokonaan", vaikka tuskin mun pakko-oireinen häiriöni nyt on sen suurempi riski sen isommalle "napsahtamiselle" kuin kellään terveelläkään ihmisellä on.
Mä olen myös työkyvytön, ja mulla on masennusta, mutta mulla ei olekaan kaikki hyvin, vaan elän hyvin vaikeassa tilanteessa.
Mun kokemus on se etteivät ihmiset, jotka eivät itse ole sitä kokeneet, ymmärrä masennusta. Niin joo, mullakin on vähän vaikeuksia ymmärtää sitä että jollain on kaikki hyvin ja vaan masentuu, mutta pakkohan se on uskoa kun on sen verran lukenut.
On mullekin vittuiltu työkyvyttömyydestäni ja varmaan osa lähimmäisistä pitää vain lusmuna. Mä en tosiaan odota että voisin uskoutua kenellekään. Terapeutit ovat sitä varten, tosin sama ongelma se on heidänkin suhteen, ei moni heistäkään oikeasti tajua moniakaan potilaistaan, mutta osaavat esittää.
Mulle tuli vain mieleen, että nuo vähättelevät kommentit on sinänsä positiivinen asia verrattuna vaikka tuohon isoäitisi todella törkeään kommenttiin, onhan se parempi jos pidetään vain "huomionhakuisena teininä" kuin että pidettäisi vaarallisena sekopäänä. Mutta ei näistä tosiaan kannata juuri kellekään puhua, valitettavasti. Toisaalta kaikkiin sairauksiin suhtaudutaan vähän samalla tavalla, esim. moni syöpäpotilashan kertoo että ystävät lakkaa ottamasta yhteyttä ja jollakin on vaihdettu kadunpuolta vastaan tullessa ja muuta tällaista, ihmiset ei vain kestä sairaita ihmisiä, mikä on aika sairasta.
Olen ap:n kanssa samanikäinen ja samasta sairaudesta kärsivä. Minulla äiti on se, joka puhuu roskaa minusta sukulaisille ja suurentelee ja vääristelee asioitani. Moni sukulainen päinvastoin puolustaa minua. Äiti saattaa jopa vieraiden kanssa kahvipöydässä ja juhlissa alkaa moittia minua, jatekemisiäni/tekemättä jättämisiäni.
[quote author="Vierailija" time="30.06.2013 klo 11:39"]
Olen ap:n kanssa samanikäinen ja samasta sairaudesta kärsivä. Minulla äiti on se, joka puhuu roskaa minusta sukulaisille ja suurentelee ja vääristelee asioitani. Moni sukulainen päinvastoin puolustaa minua. Äiti saattaa jopa vieraiden kanssa kahvipöydässä ja juhlissa alkaa moittia minua, jatekemisiäni/tekemättä jättämisiäni.
[/quote]
Eipä ihme että olet masentunut..ja teistä kahdesta SINÄ olet se jolla on diagnoosi (pätee moneen muuhunkin ihmiseen, moni terve on oikeasti ihan sairas vaikka osaakin esittää muuta esim. työpaikalla ja tuntemattomille ihmisille)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.06.2013 klo 11:39"]
Olen ap:n kanssa samanikäinen ja samasta sairaudesta kärsivä. Minulla äiti on se, joka puhuu roskaa minusta sukulaisille ja suurentelee ja vääristelee asioitani. Moni sukulainen päinvastoin puolustaa minua. Äiti saattaa jopa vieraiden kanssa kahvipöydässä ja juhlissa alkaa moittia minua, jatekemisiäni/tekemättä jättämisiäni.
[/quote]
Äidilläsi taitaa olla ollut muutenkin vanha, perisuomalainen, juntti tapa kasvattaa, jossa mennään lopulta ojasta allikkoon: "Ei parane kehua, ettei vaan ylpisty."
Olen huomannut että munkaan vanhemmat eivät oikeasti ihan hyväksy mun sairautta eivätkä aina osaa tukea. Varsinkaan mulle tärkeissä asioissa. Äärimmäisen surullista :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen miettinyt, ettei itselläni taida olla resursseja oikeasti ymmärtää, millainen sairaus esim. masennus on. Siskoni kohdalla voisin ehkä ymmärtää lähinnä viiltelyyn liittyvän fysiologisen prosessin, mutten oikeasti sitä, miksi hän tekee niin.
En ole ylpeä, mutta muutamaan otteeseen olen itsekin ollut sitä mieltä siskoni ainakin osan ajasta esittää asioiden olevan huonommin kuin oikeasti onkaan. Tässähän tullaan siihen, etten ymmärrä sairautta.. ja uskokaa pois, minä olen yrittänyt ymmärtää!
Siksi vielä enemmän v*tuttaa ihmiset, jotka asiasta mitään tietämättä ja edes haluamatta ottaa selvää antavat yleviä mielipiteitään.
#2
Juu, valitettavasti kannattaisi miettiä tarkkaan, kelle kertoo. Vaikka asia olisi itselle "arkipäiväinen", se voi tulla yhtäkkiä mutkan takaa ikävinä juoruina silmille ja rikkoa sairasta lisää.
Niin ja, aika usein se, jonka pitäisi olla hoidossa, on joku diagnoosin saaneen läheinen, joka sairastuttaa lähipiirinsä ihmiset.
Itse en ole mt-potilas mutta pikkusiskoni, ikää 17, on. En tiedä minkä verran hän on tietoinen sukulaisten suhtautumisesta tämän masennukseen ja viiltelyihin. Esim olen kuullut tätini nimittävän siskoani huomiohuoraksi (todella aikuismaista tädiltä?) joka vain teeskentelee. Tätini ei tiedä itsemurhayrityksistä ja osastojaksoista ja näkee vain viiltelyjäljet ja on sitä mieltä, että kyseessä on vain huomionhaku.
Muutama muukin, vanhempi sukulainen siis, on vähän tätä mieltä. Tuntuu pahalta siskoni puolesta, kun asiasta tietämättömät tekevät tuomitsevia johtopäätöksiä.