Miten äitisi masennus heijastui sinun lapsuuteesi/nuoruuteesi?

Selkäytimeen jäi turvattomuuden ja alemmuuden tunne. Äiti oli todella ahdistunut, pelkäsi taloudellisen tilanteen puolesta ja koki olevansa huonompi ja siirsi nuo meihin lapsiin. Äiti ei huolehtinut kodista tarpeeksi, huuti, syyllisti, oli kärsimätön ja ilkeä. Oli olevinaan tosi hyvä äiti, kun oli kotona. Joulutkin pilasi raivoamalla. Minä toivoin koko ajan, että menisi töihin ja siskoni toivoi, että eroisivat isän kanssa.

Meillä se loi tiettyä turvattomuuden tunnetta, koska äitini ei saanut esimerkiksi isompaa veljeäni kuriin millään lailla, ja hän sai käyttäytyä sekä kotona että koulussa aggressiivisesti. Meidän piti olla aina äitiä varten, yrittää huolehtiä ettei äidille tule paha mieli. Omaa pahaa mieltään ei ikinä saanut näyttää. Siitä jäi vaikeus tunnistaa ja ilmaista omia tunteitaan, ja olen aina ollut ylikiltti miellyttäjä, jolla ei ole oikein käsitystä siitä kuka itse on ja mitä elämältä haluaa tai tarvitsee.

Mun äiti oli lievästi masentunut, kävi töissä. Saattaa olla että se oli enemmän sellaista burnoutin tapaista. En alunperin ollut hahmottanut sitä aikaa  niin, että äidissä olisi tapahtunut muutosta, vaan mun muistikuvissa musta vaan tuli aika huono. Siis mun itsetunto laski, ja kyllä se huono itsetunto ja tietyt selviytymiskeinot on säilyneet melkeinpä näihin päiviin asti. Kotona oli ankeaa, ihan perus-ok mutta kireää.

Mielsin sen niin että olin aina ollutkin huono, en kokenut että kuulun joukkoon esimerkiksi koulussa. Vähän myöhemmin hoksasin että olin pienempänä ollut ihan ihana, joten musta vaan oli siis tullut huono tietyssä iässä. Mulla oli kavereitakin kyllä, mutta koin silti enemmän ulkopuolisuutta ja epävarmuutta kuin yhteenkuuluvuutta. Saattoi siinä vaikuttaa muutama muukin tekijä, esimerkiksi liian iso koululuokka ja masentunut (...) opettaja.

Ilottomuus oli päällimmäinen asia. Äiti oli aina huolestunut, ylisuojeleva ja ahdistui kaikesta. Valehtelin paljon, en kertonut koskaan huolistani. Äiti oli ylipainoinen ja huonoitsetuntoinen , murrosiässä koitti tuputtaa mullekin jatkuvasti ruokaa ja herkkuja. Olisi kai halunnut, että olisin jäänyt siihen sohvalle seuraksi . 

Paljon hyvääkin oli. Tiesin aina , että äiti rakastaa minua. Äiti ei koskaan ollut ilkeä. Kotona oli aina ruokaa ja rakkautta. 

Pahinta oli se, että olin aina huolissani äidistä. Toivoin, että äiti olisi alkanut liikkua ja huolehtia itsestään. Olisin halunnut sellaisen äidin , joka pukeutuu kauniisti, menee töihin ja on innostunut jostain.

Minulla oli hyvä isä, joka kannusti harrastamaan ja järjesti kaikkea hauskaa. Usein toivoin, että olisimme voineet (minä ja veljeni) asua vaan isän kanssa , elämä olisi ollut paljon helpompaa. Vanhemmat erosivat kun olin 17v ja minä muutin samalla pois kotoota poikakaverin kotiin. Veli asui silloin jo toisaalla opiskelun takia. Äidin kunto romahti kun hän jäi yksin , hän oli laitoshoidossa 5kk ja asuu nyt tukiasunnossa . Isä perusti uuden perheen ja on nyt onnellinen. Vasta aikuisena tajusin, että isä oli yrittänyt meidän lasten takia pitää perhettä yllä vuosikausia . Parempi olisi ollut kun olisivat eronneet ja isä olisi ottanut meidät mukaansa.

Äiti on aina lopettanut lääkkeet kun olo on alkanut paranemaan. Hän on jättänyt kesken kaikki terapiat , hän on kieltäytynyt laihdutusryhmistä ja mielenterveyshoitajan palveluista. Hän on päättänyt olla uhri . Tapaan äitiä ehkä kerran kuussa , enkä oikeasti kaipaa häntä yhtään . Nykyään tunnen häntä kohtaan lähinnä vihaa, saatanan läski ämmä joka vei minulta hulettoman lapsuuden. Äidin pohjimmainen ongelma on lääkkeiden ja alkoholin käyttö, masennus on tullut niiden kautta. Päihteet ovat tärkeämpiä kuin oma perhe.

Isää kiitän suuresti siitä, että me lapset olemme tervejärkisiä. Minulla on nyt oma 2v tytär , ja nautin joka hetkestä äitiydessä. Päihteitä en käytä lainkaan . 

meillä minä olen masenutunut ollut 15 vuotta sitten vakavasti. nyt 2 vuotta sitten tuli ahdistusoireita. käyn terapiassa ja syön lääkkeitä. veikkaan ettei näy muuten arjessa 6 vuotiaalle kuin että syön lääkkeitä, sillä ne veivät ahdistuksen pois. jaksan leikkiä ja haluan sitä ja olla äitinä tukena ja turvana. tunteet ei ole mitenkään latistuneet tai muuta. itse olen yh-äidin lapsi ja olin se keskimmäinen joka yritti aina ilahduttaa äitiä.kuulostaa vähän siltä kun sulla 3.

Mun äitini käyttäytyi arvaamattomasti ja myös heijasti omaa huonommuudentunnettaan meihin lapsiin. Itekin aloin uskoon että suurin osa ihmisistä oli "parempia" kuin minä. Vieläkin nuo ajatukset meinaa herkästi nousta pintaan. Pakenin pahaa oloa mielikuvitusmaailmaan, mm. kirjojen avulla. En kertonut kenellekään mikä helvetti kotona oli, kaameaa huutoa, nöyryyttämistä ja mollaamista koko ajan. Jonkin verran väkivaltaa. Ja äiti oli aina väsynyt ja vihainen. Sitten tuli alkoholi. Se vaihe oli pahin ja inhottavin. Siinä vaiheessa jo ääneen toivoin vanhempieni eroa. Kyllä ne sitten eroskin, mutta ei se valitettavasti mitään auttanut, tuli vaan kaks eri paikkaa missä joutui näkeen ja kuuleen kaikenlaista. 

Voi helvetti miltä tää teksti näyttää kirjoitettuna. Mun elämää. 

Aika monelle on tullut turvattomuuden tunne, mikä on tietty minullakin osaksi, esim. Minulla on nyt aikuisena kaappi aina täynnä ruokaa, ja nautin täydestä kuiva-ainekaapista. Myös säästössä on aina rahaa pahan päivän varalle. Kun pienenä ruoka loppui usein kesken ja oli köyhää.

Mutta enemmänkin minä opin pärjäämään ja pitämään huolta muista: äidistäni, sisaruksistani, perheen taloudesta ja ruokahuollosta. En ole sisaruksista vanhin, mutta aikaansaavin ja fiksuin, joten tuo kaikki lankesi minulle, kun isämme ei osallistunut mihinkään ja asui toisella puolella maata puolet viikoista. Olen vieläkin ylivastuullinen, ylihuolehtiva ja otan muiden murheet omikseni. Terapian avulla olen päässyt tästä vähän silti jo eroon. Toisaalta olen pärjännyt hyvin elämässäni muuten, olen itsenäinen ja osaava edelleen. Minulla ei mene sormi suuhun missään tilanteessa.

Iso turvattomuuden tunne, huono itsetunto, tunteiden tukahduttaminen, oma itse katosi ja edelleenkin ohjaudun ulkoapäin. Vähän on auttanut kun 35+ opin olemaan vihainen silloin kun on aihetta.

Äitini kärsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Olin nuoremman sisarukseni syntyessä 12-vuotias. 

En osaa oikein analysoida, miten se on vaikuttanut minuun. Konkreettisesti se näkyi ainakin niin, etteivät vanhempani oikein panneet minulle tai isoveljelleni rajoja, joten saimme mennä aika vapaasti (varsinkin minä). Kotiintuloaikoja esim. ei ollut. En tehnyt mitään sellaista, mitä suurin osa muistakin saman ikäisistä teki, voi olla, että se aika - 90-luku - oli vähän sellaista aikaa, että yläasteikäiset saivat ylipäätään mennä aika vapaasti.

Olen itse kärsinyt ja kärsin taas - vai edelleen? - masennuksesta. Voi olla, että osasyy on teini-ikäni ajanjaksossa, en tiedä. Olimme perheenä aika etäisiä toisillemme, tai ainakin minä olin tosi etäinen muusta perheestä teini-ikäni aikana. Nykyään olen kyllä vanhempieni kanssa paljonkin tekemisissä, mutta suhteet kahteen sisarukseeni ovat varsin etäiset, joskin hyvät.

Hyvä aloitus, vaikka ei mulla tähän olekaan juuri sanottavaa! Kiitos ap:lle siitä.

Hyvä keskustelu.

En tiedä, oliko äitini varsinaisesti masentunut, mutta jotenkin alamaissa hän aina oli. Äiti oli herkkä, aina väsynyt, otti kaiken itseensä. Koin, että minun pitää suojella äitiä pettymyksiltä, että hän on hauras ja voi hajota.