Aika kuolla

Olen lapsesta asti ajatellut kuolemaa mustana unena, johon vaivun.

Minulla oli ympärilläni paljon kriittisiä aikuisia, jotka antoivat tiukkaa palautetta taideharrastuksistani. En ollut realisti, en naturalisti, vaan enemmän surrealisti ja 70-luvun puolivälissä se ei ollut muodikas itseilmaisun muoto. Edes lapsille. Olin mukana nukketeatterissa, tanssin balettia, maalasin luontoa, ihmisiä ja piirsin rakennuksia, ihmisiä, maisemia, kirjoitin tarinoita.

Ennen nukahtamista itkin ja rauhoituin vain ajattelemalla itsemurhaa, kuolemaa ja mustaa unta, maailmaa joka olisi pieni savuinen huone, johon ei tulisi ketään, ei olisi muita kuin minä. Sieltä ei myös tarvinnut poista. Ajatus helpotti.

Yläasteella sain ensimmäisen kaunokirjallisen tekstini läpi pienessä julkaisussa, voitin ikäryhmäni paikallisia kirjoituskilpailuja ja keskityin enemmän kirjoittamiseen. Ahdistustilani hieman helpottuivat, kun sain kirjoittaa. Keskityin siihen ja lopetin muut harrastukset. Aloin myös lukea paikalliskirjastoa järjestelmällisesti läpi.

Monien kirjailijoiden ahdistavat kokemukset tuntuivat helpoilta samastua, nauttia ja ymmärtää. Ympäröiviä ihmisiä en ymmärtänyt. Heitä kiinnostivat niin eri asiat kuin minua. Äidinkielen opettajani oli kirjailija ja ymmärsi minua, ei antanut kritiikkiä, vaan antoi minulle vapauden ilmaista mitä ja miten halusin. Kerran hän sanoi: "Vaadit paljon itseltäsi. Enemmän kuin muilta. Ja siksi sinä kenties onnistut." Se oli parasta mitä minulle oli ikinä todettu. Se on myös parasta mitä minulle koskaan tullaan sanomaan, tiedän sen nyt.

Lukiossa voitin ensimmäisen valtakunnallisen kirjoituskilpailun ja tekstit julkaistiin antologiossa. Vanhempani ja sukulaiseni suhtautuivat teksteihini hyvin kriittisesti, vaikka en siinä vaiheessa kaivannut, tarvinnut. Oma itse inhosi omaa taidettaan jo riittävästi. Halusin sen olevan parempaa. Se ei kuitenkaan ollut. Luin kirjailijaelämäkertoja, kävin kirjallisuusilloissa kuin rokkikonserteissa. Olin ainoa nuori kuuntelija. Joskus joku kirjailija tuli luokseni esityksen jälkeen ja uteli miksi olin katsomossa heitä enkä kaduilla kuluttamassa aikaani. Näytin heille muistivihkoani, johon olin tehnyt muistiinpanoja kirjallisuustapahtumasta. He eivät enää sanoneet mitään, mutta näyttivät rohkaisevilta ja surullisilta. He ymmärsivät.

Kärsin nukahtamisesta. Ajattelin että kuoleminen olisi suuri helpotus ahdistustiloilleni. Vaikka olin hyvä koulussa, sain kotona jatkuvasti huutoa siitä etten kuluttanut aikaani vanhempieni kanssa. Sanoivat että olin työhullu, joka kulutti aikaansa väärän harrastuksen parissa. Suretti. Musta paine rintakehässä kiristyi.

Lukion jälkeen menin opiskelemaan taidekorkeakouluun. Ensimmäisen kerran kohtasin ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneet samasta asiasta kuin minä ja olivat hyvin kunnianhimoisia itsensä, taiteen suhteen. Vanhempani häpesivät, etten hakenut opiskelemaan luonnontieteitä, vaan ajauduin "hampuusialalle".

Koulu oli hyvin vaativa. Joskus opettajien tauottomat haukkumiset, huudot jatkuivat korvissani, kun juoksin lenkillä öisin. Olin heistä epäonnistunut, virhe sisäänpääsy, lahjaton ja laiska. Voitin pari kirjoituskilpailua, lähetin myös kustantajalle öisin puurtamani romaanikäsikirjoituksen. Hölmöyksissäni ja hyväksynnän, rauhan saamisen toiveikkaana merkkinä annoin sen myös vanhemmilleni luettavaksi. Palaute oli murskaava. Minua verrattiin venäläisiin klassikoihin ja ranskalaisiin eksistentialisteihin, heidän ansioiksi ja minun häpeäkseni. Kadutti.

Käsikirjoitus tuli takaisin palautteella, jossa toivottiin loppukohtauksen kirjoittamista iloisemmaksi. Olin valmis antamaan asian olla. Mietin itsemurhaa hyvin vakaasti. Olin jo kauan sitten valinnut kaupungin korkeimpiin kuuluvan rakennuksen, jonka katolla usein vietin aikaani. Luin siellä, söin siellä. Kirjoitin. Seisoin reunalla. En uskaltanut taaskaan. Mikä pettymys. Mutta ei yllätys.

Korjasin käsikirjoituksen kokonaan, jotta positiivinen loppu toimisi. Lähetin käsikirjoituksen matkaan. Koulussa yritin olla enemmän tekemisissäni niiden taideopettajien kanssa, jotka hieman osoittivat kiinnostusta taidettani kohtaan. Niitä ei ollut monta. Yksi kuitenkin uskoi minuun, sanoi että tiestäni tulisi raskas. Otin elämän niin raskaasti. Tietenkin otin. En ollut muuta oppinut.

Ihmissuhde jota elin, oli raskas. En jaksanut toisen tolkutonta arvostelua siitä, miten paljon kirjoittaminen vei huomiotani elämässä. Kirjoitin öisin, kun toinen nukkui. Se oli silti hänestä häiritsevää. Koin sen samanlaisena halveksuntana kuin lapsuudessani. Olin hämilläni.

Hän opiskeli toisessa taidekorkeakoulussa klassista musiikkia, panosti siihen luonnollisesti. Silti hän innostui vuosien kuluessa kritisoimaan elintapojani, onnetonta saamatonta persoonaani. En ollut kovin sosiaalinen, hän taas rakasti liehua sosiaalisissa tilaisuuksissa. Ja soittaa. Esiintyvä taiteilija.

Käsikirjoitukseni meni julkaisuun. Asia yllätti, ilahdutti. Rakkaudelleni se oli liikaa, hänen oli aika jättää minut. Syyksi hän totesi klassikorepliikin: "Tarvitsen ihmisen joka keskittyy enemmän minuun. Sinua kiinnostaa sinä."

Esikoiskirjani julkaisutapahtumaan eivät vanhempani ilmestyneet. Ihmeekseni koulun oppilaita tuli muutamia. Ja selittämättömästä syystä tämä exä, tosin hänellä oli käsivarrellaan ihailija.

Kustantaja oli myötämielinen, ensimmäisen kerran minusta tuntui, että joku oikeasti hitusen arvosti taidenäkemystäni. Hän oli kiinnostunut ajatuksistani. Hän tapasi minua mielellään työaikansa ulkopuolella. Hän puhui aina minun havaintojeni kautta, ei tuputtanut omiaan. Myös hän pysyi hyvin kollegiaanisessa roolissaan. Pidin siitä. Olin niin aloittelija, etten tiennyt, miten harvinaista herkkua tämä oli.

Hetken oli valoisampi kausi edessäni. Elämä kannatteli, voisi kliseisesti sanoa. Elämä tuntui lämmöltä.

Vuosia kului, valmistuin. Kirjoja ilmestyi tasaisesti. Oli asioita, jotka eivät olleet pelkkää itseinhoa.

Menin naimisiin. Löysin puolison, joka ei vaatinut. Löysin puolison, joka ei valehdellut. Halusin lapsia. Ei saisi, opin. Monia keskenmenoja, monia suruja. Tuntui kuin mustat unet täyttivät valveeni, palasin suunnittelemaan itsemurhaa hyvin hartaalla yksityiskohtaisuudella.

Juuri silloin tuli avioero, toinen lähti ja tilalle jäi vain odottamattoia velkoja. Kummallista. En halunnut kuolla, vaan katsoa miten tästäkin sotkusta selviäisin. Vielä kummallisempaa: selvisin. Olin taas pohjalla, olin silti elossa. Outo tunne.

Lisää vuosia, vuoristoratoja. Samaa turvallista, toisteista taiteella elämistä. Niukkaa ja kunnianhimoista hengissä pyristelyä. Vanhempien suhtautuminen oli odotettaaa samaa väheksyntää, vaivautuneisuutta. Äiti kyllä poseerasi joissakin lehtijutuissa mielellään kanssani. Mitä valheita hän selitti lapsuudestani, nuoruudestani. Mutta se on ok, niillä lehtiä myydään.

Uusi rakkaus on aina odottamaton, salakavala.

Välttelin sitä. Huonolla menestyksellä. Toinen oli yliempaattinen, kärsivällinen. Kirjoitin paremmin kuin vuosiin, olin hellempi. Silti samat surut toistuivat, kun selvisi ettei toinen halua jälkikasvua. Annoin periksi. Tajusin, etten koskaan olisi kaksinen vanhempi. Perimäni oli huonoa. Monella tapaa.

Mustat kukkulat ilmestyivät eteen, niiden keskelle jäin ansaan. Mustat unet muuttuivat parhaimmaksi asiaksi. Halusin vaipua uniin, ensimmäinen yritys oli heikko. Toisella pääsin sairaalaan. Salasin asian kaikilta.

Muuan taiteilijaresidenssissä Euroopan laitamilla ymmärsin, miten sen tekisin. Ei jäisi jälkityötä muille. Katoaisin. Vaipuisin siihen lapsuuden mustaan, jota niin olin niin monissa yhteyksissä hellinyt kuin turvalelua.

En ymmärrä miksi elin, missä kävin ja miksi olin suurimman osan aikaa onneton, surullinen. En myös ymmärrä miksi olin hetkittäin onnellinen. Pimeydestä matkani raahust odotettuun pimeyteen. Siinä se.