Nyt kun lapseni on jo teini, tulee joskus epätodellinen fiilis että...

Et ole.

Tosin ainoa ero on siinä että kuopus on vasta 3v.

Mulla taas toisin päin: nyt, kun se on irtautumassa, muistelen päivittäin, miltä tuntui olla raskaana, miten synnytin tuon nyt ison ihmisen, millainen pieni ja avuton nyssäkkä se olikaan.. snif snif ja taas teini häpeää.

Toisaalta ymmärrän myös tuon puolen, sen, että noilla biologisilla tapahtumilla ei kuitenkaan ole väliä jotenkin. Rakkaus nuoreen ja sen persoonaan on niin vahva, että ihan sama vaikka oisin kannon nokalta noukkinut sen matkaani.

Mun mielestä tää on ehkä palkitsevin vaihe vanhemmuutta. Kun saa nähdä, mihin se lapsi lähti kasvamaan, miten arvot kehittyvät, kuinka se oppii huolehtimaan ensin itsestään ja myös muista. Sitten vielä tää väliaikaisuuden tunne, kun on oikeasti jo vähitellen hyväksyttävä ja opittava se, että nää lapset on lainaa vain. Jokaista hetkeä arvostaa eri lailla kuin silloin pikkuisen kanssa, kun tuntui, että ai tälläinen elinkautinen tuli :-)

Eihän tätä pysty lukemaan itkemättä. Pojat on 9 ja 11v. Tunnen jo luopumisen tuskaa.  Noi isot lapset on niin rakkaita ja helppoja. En taida päästää niitä koskaan pois.