Lue keskustelun säännöt.
Miksen siedä omia vanhempiani?
22.03.2013 |
Minulla on ollut pienestä asti voimakas inho omia vanhempiani kohtaan. Tämä on täysin selittämätön asia, en tiedä mistä se johtuu. Enää en pysty olemaan heidän kanssaan käytännössä missään tekemisissä. Lapsuuteeni sisältyi paljon vähättelyä ja kylmyyttä, muttei mitään sellaista tavatonta hirveyttä, mikä aiheuttaisi tämän.
Toisaalta muistan lapsuudesta poikkeuksellisen vähän. Muistan lähinnä hylkäämisen hetkiä ja niitä hetkiä, kun en itse ole pystynyt olemaan vanhempieni lähellä. Kirjoitin esim. joululahjoihin aina heidän etunimensä, en "isä" tai "äiti", vaikka nimitin heitä sillä tavalla. Inhosin heitä ja minun oli todella vaikea olla fyysisesti lähellä heitä. Muissa ihmissuhteissa en ole kokenut tällaista.
Olen nyt 40-v. ja asia vaivaa minua enemmän kuin koskaan. Mikä minussa on vialla? Miten selvitän asian, ennen kuin he kuolevat ja selvittäminen on liian myöhäistä?
Kommentit (22)
Voisitko kysyä joltain sukulaiselta vanhempiesi historiaa? Siellä voi olla jotain, minkä kaikki muut tietävät paitsi sinä. Pakkoavioliittoa, masennusta, mitä vaan.
On ihan tunnettua, että suvun luurangot vaikuttavat jälkipolviin alitajuisesti. Asian ei tarvitse olla kovin järkyttävä, mutta voi vaikuttaa perhedynamiikkaan heikentävästi.
Tutustu aiheeseen terapeuttinen sukupuu. Esim:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarvitseeko selvyys saada? Voitko elää selittämättömän kanssa?
[quote author="Vierailija" time="22.03.2013 klo 23:02"]
Tarvitseeko selvyys saada? Voitko elää selittämättömän kanssa?
[/quote]
Jonkinlaisen selvyyden haluaisin. Minulla on kalvava tunne, että en tiedä lapsuudestani jotain olennaista asiaa. Ei kai tällainen muuten olisi mahdollista? Voin nyt aikuisena fyysisesti pahoin, jos joudun esimerkiksi halaamaan heitä. He halaavat vain sosiaalisissa pakkotilanteissa, jos on muita sukulaisia läsnä. Tunteeni heitä kohtaan ovat niin äärimmäisen voimakkaan negatiivisia, että jotain siinä on pakko olla taustalla. Kuitenkin pystyn läheisiin ihmissuhteisiin muiden kanssa. Tämä on mysteeri, joka on vaivannut minua koko elämäni, ja nyt on käsillä viimeiset hetket selvittää asia. Vanhempani ovat vanhoja ja sisaruksia minulla ei ole, mutta mitä voisin heiltä kysyä? Miten voisin lähestyä asiaa? Välit vanhempiin ovat vaikeat ja vastenmielisyys heitä kohtaan on omituisen voimakas.
ap
[quote author="Vierailija" time="22.03.2013 klo 23:02"]
Tarvitseeko selvyys saada? Voitko elää selittämättömän kanssa?
[/quote]
Jonkinlaisen selvyyden haluaisin. Minulla on kalvava tunne, että en tiedä lapsuudestani jotain olennaista asiaa. Ei kai tällainen muuten olisi mahdollista? Voin nyt aikuisena fyysisesti pahoin, jos joudun esimerkiksi halaamaan heitä. He halaavat vain sosiaalisissa pakkotilanteissa, jos on muita sukulaisia läsnä. Tunteeni heitä kohtaan ovat niin äärimmäisen voimakkaan negatiivisia, että jotain siinä on pakko olla taustalla. Kuitenkin pystyn läheisiin ihmissuhteisiin muiden kanssa. Tämä on mysteeri, joka on vaivannut minua koko elämäni, ja nyt on käsillä viimeiset hetket selvittää asia. Vanhempani ovat vanhoja ja sisaruksia minulla ei ole, mutta mitä voisin heiltä kysyä? Miten voisin lähestyä asiaa? Välit vanhempiin ovat vaikeat ja vastenmielisyys heitä kohtaan on omituisen voimakas.
ap
No minulla on nyt vasta vajaa nelikymppisenä tullut totaalinen "allergia" isääni kohtaan.
Syy siihen on täysin tiedossani; en kestä isäni käyttäytymistä ja luonnetta. Isäni on tyranni, alistaa äitiäni kaikessa ja samalla kaikkia läheisiään. On ääri-itsekäs ihminen. Ei pysty joustamaan omista tarpeistaan, esim. pienen lapsenlapsensa takia (esim. vauva on nälkäinen ja itkee tissin perään, isä ei halua, että imetetään hänen lähisyydessään joten lähden itkevän, nälkäisen vauvan kanssa autoon imettämään talvipakkasella ja sitten kotiin.) Isäni ei siedä, että hänen kanssaan ollaan missään asiass erimieltä (me lapset)
Tämä isän luonne ja käyttäytyminen aikaan saa sen, että nyt itsenäistyttyäni, en todellakaan pysty oikein olemaan isäni seurassa. Koska murrosikäisenä meidän kotona ei voinut kapinoida (tai isä olisi pahoinpidellyt) niin olen joutunut alistumaan aina isän seurassa. Mutta nyt kun olen itsenäinen aikuinen, omia lapsiakin jo, niin en enää pysty alistumaan siihen muottiin mihin minut pakotetaan olemaan isäni seurassa. Joten en siksi enää pysty näkemään isääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miksi ihmeessä vanhempiaan pitäisi halata? En minä ainakaan ole koskaan halannut lapsuuden jälkeen.
Jos taustalla mielestäsi on selvästi jotain mitä et tiedä tai muista, kysy suoraan. Tuo asia esille ja katso miten reagoivat siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietävätkö vanhempasi ajatuksistasi ja vastenmielisyydestäsi ap, vai luulevatko vain että olette etäiset ja siiä kaikki? Eikai siinä muuta ratkaisua ole kuin puhua heidän kanssaan ja sanoa että lapsuus vaivaa sinua ja sinulla on tunne että on tapahtunut asioita ja epämääräisiä muostikuvia asioista mistä eiole puhuttu. Kysy mitä ne heidän mielestään voisivat olla, sano etä haluaisit selvittää, miksi ette koskaan ole voineet olla läheisempiä.
ap, mulla on hyvin samanlainen tunne kun sullakin, olen 50+, yritän suorastaan vältellä vanhempiani, tapaamiset ovat mulle ahdistavia, käyttäydyn neutraalisti, mikä on multa saavutus, ei ne ole koskaan musta tykänny, nauroivat mulle vieraiden aikana kun oli penska, mun isä oli agressiivinen meille ja huusi, haukkui kaikkia ihmisiä, riiteli äidin kanssa, käytti mielivaltaa kun olin teini, oikein nöyryytti ja rankasi, halusi hallita mua ihan huvikseen. lähdinkin heti kun olin 18. minäkin muistan lapsuudesta vähän asioita, enimmäkseen ahdistusta ja pelkoa. mä en pysty tämän parempaan, mä olen sujut tilanteen kanssa, se oli heidän valinta inhota mua. en aio tuntea syyllisyyttä mistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.03.2013 klo 23:15"]
Tietävätkö vanhempasi ajatuksistasi ja vastenmielisyydestäsi ap, vai luulevatko vain että olette etäiset ja siiä kaikki? Eikai siinä muuta ratkaisua ole kuin puhua heidän kanssaan ja sanoa että lapsuus vaivaa sinua ja sinulla on tunne että on tapahtunut asioita ja epämääräisiä muostikuvia asioista mistä eiole puhuttu. Kysy mitä ne heidän mielestään voisivat olla, sano etä haluaisit selvittää, miksi ette koskaan ole voineet olla läheisempiä.
[/quote]
Yritin kotona asuessa lähentyä äidin kanssa, mutta hän pisti sille stopin heti alkuunsa. He eivät puhu kanssani. Tai puhuneet silloin, sen jälkeen en ole edes osannut yrittää. Kumpikaan ei käytä alkoholia, eikä väkivaltaa. Ulospäin kulissit oli aina kunnossa. Vanhempani vihaavat toisiaan, mutta jostain ihmeellisestä syystä ovat yhä yhdessä. Tunsin aina olevani jokin pakollinen lisä avioliittoon, en koskaan yksilö.
Heidän kanssaan on todella vaikea puhua mistään. Molemmat ovat äärimmäisen negatiivisia perusluonteeltaan elettyään elämänsä epätyydyttävässä liitossa. Kumpikaan ei ole koskaan saanut toteuttaa itseään. Minä olen jotenkin kantanut heidän katkeruutensa kaikkea kohtaan.
Silti. Inhosin heitä jo lapsena! Eihän se VOI olla normaalia? Mistä se voi johtua? Olen ollut jopa psykoterapiassa tämän selvittääkseni, eikä minulla ole vieläkään selitystä asialle.
Eikö ole ketään kohtalotoveria? :(
ap
Tuo ettei halua fyysistä läheisyyttä (esim. halaamista) on aika tavallista ja oikeastaan luonnollistakin. Evolutiivisesti on tärkeää että murrosiässä fyysinen koskettelu oman (varsinkin vastakkaista sukupuolta olevan) vanhemman kanssa alkaa tuntua epämiellyttävältä. Oikeastaan kaikilla nisäkkäillä käy niin, monilla muilla lajeilla tosin paljon rajummin (ei siedetä edes näköpiirissä). Tuo mekanismi ehkäisee insestiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voit käydä juttelemassa ammattilaisen kanssa asiasta. varmasti auttaa
[quote author="Vierailija" time="22.03.2013 klo 23:23"]
ap, mulla on hyvin samanlainen tunne kun sullakin, olen 50+, yritän suorastaan vältellä vanhempiani, tapaamiset ovat mulle ahdistavia, käyttäydyn neutraalisti, mikä on multa saavutus, ei ne ole koskaan musta tykänny, nauroivat mulle vieraiden aikana kun oli penska, mun isä oli agressiivinen meille ja huusi, haukkui kaikkia ihmisiä, riiteli äidin kanssa, käytti mielivaltaa kun olin teini, oikein nöyryytti ja rankasi, halusi hallita mua ihan huvikseen. lähdinkin heti kun olin 18. minäkin muistan lapsuudesta vähän asioita, enimmäkseen ahdistusta ja pelkoa. mä en pysty tämän parempaan, mä olen sujut tilanteen kanssa, se oli heidän valinta inhota mua. en aio tuntea syyllisyyttä mistään.
[/quote]
Hienoa, että olet löytänyt rauhan! Se on minulla vielä edessä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.03.2013 klo 23:25"]
Tuo ettei halua fyysistä läheisyyttä (esim. halaamista) on aika tavallista ja oikeastaan luonnollistakin. Evolutiivisesti on tärkeää että murrosiässä fyysinen koskettelu oman (varsinkin vastakkaista sukupuolta olevan) vanhemman kanssa alkaa tuntua epämiellyttävältä. Oikeastaan kaikilla nisäkkäillä käy niin, monilla muilla lajeilla tosin paljon rajummin (ei siedetä edes näköpiirissä). Tuo mekanismi ehkäisee insestiä.
[/quote]
Niin, se on tapa irtautua vanhemmista teini-iässä. Mutta olen 40-vuotias ja olen tuntenut näin niin kauan kuin muistan.
Tuo selittääkin jo enemmän. Jos siis todella koet, että olet ollut ns. pakollinen lisä heidän "pakolliseen" avioliittoonsa, olet saattanut vaistota sen jo lapsena. Ehkä tiedostit jo pienenä ettet ollut tervetullut ja rakastettu osa perhettä jossa elit. Edelleen kehottaisin kuitenkin puhumaan vanhempien kanssa tästä. Jos ei muusta syystä niin ainakin saisit puhuttua suusi puhtaaksi. Käsittääksi tällainen "kohtalo" ei ole lainkaan tavaton omalla ikäluokallasi.
[quote author="Vierailija" time="22.03.2013 klo 23:26"]
voit käydä juttelemassa ammattilaisen kanssa asiasta. varmasti auttaa
[/quote]
Kävin vuoden psykoterapiassa eikä se auttanut. En saa vastauksia muilta kuin vanhemmiltani, ja heidän kanssaan en osaa puhua. Osaisitko keksiä ihan konkreettisia kysymyksiä, mitä voisin näille vieraille ihmisille sanoa? Ei mitään liian vaikeeta, jotain yksinkertaista ja helppoa? Itse en osaa.
Mun mielestä sä olet ap kokenut todella tunnekylmän lapsuuden. Ehkä olet ollut varhaiskypsä tunneälyltäsi jo lapsena ja kokenut tuon kylmyyden ja vihamielisen ympäristön todella voimakkaasti. En tiedä tarvitseeko siellä olla mitän vielä isompia mörköjä taustalla kuin se "lihasmuisti" että sulla on aina ollut paha olla kotona etkä ole saanut yrityksistä huolimatta läheisyyttä äidiltäsi. Se varhainen kokemus ja tunne on sulle sama kuin vanhempasi.
Miten äitisi teki stopin lähestysmisyityksillesi? Yrititkö siis puhua vai halata vai mtävsiinä tapahtui ja mten se stoppi tehtiin?
Etkö kutenkin voisi puhua tästä asiasta heidän kanssaan, ilman lähentymisyrityksiä ja vaan analyyttisesti kun asia sinua vaivaa? Epäiletkö jotain tiettyä tapahtuneen sen "peruskylmyyden" lisäksi?
T. Aiemmin vastenmielisyydestä kysellyt
[quote author="Vierailija" time="22.03.2013 klo 23:26"]
[quote author="Vierailija" time="22.03.2013 klo 23:23"]
ap, mulla on hyvin samanlainen tunne kun sullakin, olen 50+, yritän suorastaan vältellä vanhempiani, tapaamiset ovat mulle ahdistavia, käyttäydyn neutraalisti, mikä on multa saavutus, ei ne ole koskaan musta tykänny, nauroivat mulle vieraiden aikana kun oli penska, mun isä oli agressiivinen meille ja huusi, haukkui kaikkia ihmisiä, riiteli äidin kanssa, käytti mielivaltaa kun olin teini, oikein nöyryytti ja rankasi, halusi hallita mua ihan huvikseen. lähdinkin heti kun olin 18. minäkin muistan lapsuudesta vähän asioita, enimmäkseen ahdistusta ja pelkoa. mä en pysty tämän parempaan, mä olen sujut tilanteen kanssa, se oli heidän valinta inhota mua. en aio tuntea syyllisyyttä mistään.
[/quote]
Hienoa, että olet löytänyt rauhan! Se on minulla vielä edessä.
ap
niin, toivottavasti saat asian kuntoon
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="22.03.2013 klo 23:34"]
Mun mielestä sä olet ap kokenut todella tunnekylmän lapsuuden. Ehkä olet ollut varhaiskypsä tunneälyltäsi jo lapsena ja kokenut tuon kylmyyden ja vihamielisen ympäristön todella voimakkaasti. En tiedä tarvitseeko siellä olla mitän vielä isompia mörköjä taustalla kuin se "lihasmuisti" että sulla on aina ollut paha olla kotona etkä ole saanut yrityksistä huolimatta läheisyyttä äidiltäsi. Se varhainen kokemus ja tunne on sulle sama kuin vanhempasi.
Miten äitisi teki stopin lähestysmisyityksillesi? Yrititkö siis puhua vai halata vai mtävsiinä tapahtui ja mten se stoppi tehtiin?
Etkö kutenkin voisi puhua tästä asiasta heidän kanssaan, ilman lähentymisyrityksiä ja vaan analyyttisesti kun asia sinua vaivaa? Epäiletkö jotain tiettyä tapahtuneen sen "peruskylmyyden" lisäksi?
T. Aiemmin vastenmielisyydestä kysellyt
[/quote]
Niin. Ehkä yritän uskoa että on jotain muuta taustalla, ettei tarvitsisi vain kohdata sitä tunnekylmyyttä? Vanhempani olivat ihan hirveitä ihmisiä koko lapsuuteni, ehkä siinä on tarpeeksi. En tiedä. Ehkei mitään olekaan tapahtunut, mutta on liian kamalaa olla lapsi, jonka vanhemmat ei sinua rakasta? Olen tätä pyöritellyt paljon mielessäni. Varmaan se lihasmuistikin riittää.
Äiti torjui lähestymiseni kaikin tavoin. Poistumalla fyysisesti, torjumalla sanallisesti ja olemalla toisinaan suoranaisen ilkeä. Jopa julma. Isä oli hyvin vähän kotona ja hän on ollut aina etäinen. Lapsihan yrittää lähestyä vanhempiaan kaikin tavoin.
Oma esikoiseni on nyt 15 ja minua ahdistaa ihan hirveästi, että hän ikinä tuntisi minua kohtaan kuten minä äitiäni kohtaan. Hän ei niin tunne ja olemme tosi läheisiä lasteni kanssa, mutta jotenkin pelkään silti. Ja haluaisin tietää omien vanhempieni kannan tähän, mutta puhuminen suoraan on aina ollut kiellettyä ja täysin mahdotonta.
ap
Eiköhän se vika ole vanhemmissasi. Tuosta fyysisestä läheisyydestä omma kokemukseni on myös aika karu. Olin n. 8 vee kun menin äidin viereen hänen sänkyynsä ja halusin olla lähhellä. Hän tönäisi minut pois ja läski mennä omaan sänkyyn. Menin sitten tietenkin, itkua nieleskellen. Meillä ei erityisesti lapsena ollessani mitenkään näytetty hellyyttä tai halattu.
Nykyään minua oikeasi inhottaa, jos joudun halaamaan vanhempiani, en halua koskettaa heitä. Veikkaisin sen johtuvan siitä, että minut on lapsena niin monta kertaa torjuttu kun olen sitä läheisyyttä pyytänyt. Tosin tuo äitini tönäisy on ainoa minkä oikeasti muistan.
Kun menin naimisiin, suurin syy siihen etten halunnut muuta kuin maistraattivihkimisen ja pienen piirin ruokailun oli se, että missään nimessä en olisi voinut tanssia isäni kanssa häävalssin jälkeen. Minua oikeasti nykyään inhottaa ajatuskin siitä, että joutuisin vanhempiani koskettamaan. Muia läheisiäni halailen paljonkin, miestäni joka päivä.