Lue keskustelun säännöt.
Mistä tiesit löytäneesi oikean miehen?
13.03.2013 |
Minulla on takana jo parin vuoden mittainen parisuhde, ja kaikki ulkopuoliset ovat sitä mieltä, että olen löytänyt todellisen aarteen. Tiedän itsekin että mieheni on monin tavoin upea ihminen. Mutta minä olen kyyninen ja liiankin realistinen ihminen, ja minun on mahdotonta ajatella, että minulla olisi tässä täydellinen parisuhde. Meissä molemmissa on vikoja, joita toisen on vaikea hyväksyä. En mene yksityiskohtiin, mutta en sanoisi että olemme täydelliset toisillemme. En usko, että pystyisin koskaan sanomaan kenestäkään niin. Ja silti toivon, että joskus pystyisin.
Kysymykseni kuuluukin, että mistä sen sitten tietää, että tässä on nyt "tarpeeksi hyvä" parisuhde? Meidän suhteemme, joka tosiaan on kestänyt jo muutaman vuoden, on mielestäni ihan normaali, kuvailisin sitä sanalla OK. Arki on arkea, välillä rakastun mieheeni uudelleen, välillä taas kyllästyttää koko tyyppi.
Huomaan miettiväni usein, että onko minulla nyt onnen avaimet, mutta en vain osaa nauttia siitä, vai onko vielä odotettavissa jotain suurempaa. Tähän ei voi kai kukaan antaa vastausta. Eniten kaipaisin sitä tunnetta, että nyt ei tarvitse enää koskaan miettiä, olenko löytänyt sen oikean.
Mitä mieltä olette?
Kommentit (17)
Sulla on nyt ap jotenkin epärealistinen kuva siitä oikeasta. KUKAAN ei ole toiselle TÄYDELLINEN, TÄYDELLISTÄ parisuhdetta ei olekaan. Johan se kävis ihan hemmetin tylsäksi.
Mutta se oikea voi olla toiselle silti ja niitä oikeita voi olla jokunen. Itsellä on sellainen.
Ja sen vaan tiesi, vaikea sanoa mistä, mutta sydämessäni tiesin, että tässä se on ja niin on ollutkin jo 16 v.
Mutta kuulostaa silti siltä että sinä et ole omaasi löytänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on aina ollut tosi vahva intuitio miesten suhteen ja yleensä olen ollut oikeassa, eli jutut ei ole toimineet. Nyt intuitioni sanoo toista ja luotan siihen. En voi tietää huomisesta, mutta uskon löytäneeni sen oikean. Jo lapsena, kun äidiltä kysyin, mistä hän tiesi, että isä on se oikea hänelle, niin vastaus oli, että "sen vain tietää, kyllä sinäkin sen aikuisena huomaat" ja näin on nyt käynyt.
Luulisin, että sinä ehkä odotat siltä arjelta vähän liikaa. Jokaisessa meissä on piirteitä, jotka ärsyttää, eikä täydellistä parisuhdetta löydy. Täydellisyydestä ei kannata haaveilla. Jos et sydämessäsi tunne, että voisit kyseisen miehen kanssa elämäsi viettää niin miksi kuuntelet ulkopuolisten mielipiteitä.
tapasin puolisoni trooppisella saarella, hän tuli istumaan samaan pöytään, tunsin jotain mitä en ollut koskaan tuntenut ennen ankä sen jälkeen, niin voimakas tunne, aivan kuin tuntisin tämän vieraan ihmisen, ihailin häntä heti ja rakastuin häneen siinä istuessani. siitä on nyt melkein 25v ja hän on edelleen rakas vaimoni jota rakastan yli kaiken.
Meillä takana parisuhdetta reilut kaksi vuotta, ensimmäiset 7-8 kuukautta mä harasin vastaan, koska ajattelin meidän olevan ihan eri maailmoista ja ikäeroakin oli (nainen siis minä vanhempi). Kunnes sitten yksi päivä tajusin, että tässähän tämä nyt on, mitä edes ajattelin. Parhaiten mulla ehkä huomasi siitä, etten enää haaveile olevani jossain muualla tai jonkun muun kanssa, kyllä sen vaan tietää :)
Siitä että se oli täydellinen ja on edelleen 20 aviovuoden jälkeen. Olen aina ollut nirso miesten suhteen enkä halunnut muita kuin täydellisen. Oma mieheni on, hän on älykäs ja herkkä, luova, persoonallinen, hyvä ihminen.
Eläisin paljon mieluumin yksin kuin vähän sinnepäin olevan kumppanin kanssa. Miksi tuhlata elämänsä ärsyttävään puolisoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäinen joka kolahti, oli huumori, saimme toisemme nauramaan. Toinen asia oli että elämänarvomme olivat samanlaisia, vaikka olimme poliittisesti täysin "vastakkaisilla" puolilla. Puhuimme paljon puhelimessa 2-3 kk, ennenkun ensimmäisen kerran vasta tavattiin, tapaaminen vahvisti sitten tunteita, eikä mennyt kuin kuukausi kun minä olin rakastunut. Seksielämä tietysti myös vaikuttaa, mutta meillä se meni niin että aluksi ei ollut kauhean hyvää, mutta se parani muutaman kerran jälkeen niin hyväksi että olen ollut 12 vuotta täysin tyytyväinen. Meillä on myös molemmilla vikoja, joita toisen voi olla välillä vaikea sietää, mutta olemme sitoutuneet toisiimme, ja rakastamme toisiamme, joten ne viat vaan pitää hyväksyä. Aika hioo toisia vikoja, ja ikä korostaa toisia, sellaista on elämä.
Täydellistä aivoliittoa/parisuhdetta ei ole koska se koostuu epätäydellisistä ihmisistä. Meillä kaikilla kun on omat puutteemme/heikkoutemme ja elämänvaikeudet joíssa punnitaan stressinsietokyky ja pettymyksensietokyky yms
Kun tapasin mieheni, huomasin, että ymmärsimme toisiamme heti, olimme ns. samalla aaltopituudella. Molempia kiinnosti samat asiat (ei kuitenkaan tietty 100 %.sti, esim minua kiinnostaa hevoset, miestäni autot). Arvot ovat samat, elämäntilanne oli sama. Puhuimme paljon ja edelleenkin keskusteluyhteydet ovat aina auki.
Ylipäätään miehessäni oli lähes kaikki ne piirteet mitä arvostin miehessä, kiltti, kunnollinen, rehellinen, luotettava, tasa-arvoinen, tasa-painoinen, empaattinen, huomaavainen, lapsirakas, eläinrakas, asiansa hyvin hoitava, sivistynyt, lukee paljon, pystyy puhumaan lähes mistä vain, perhekeskeinen jne.
No, miehellänikin on puuttensa, täydellisyys_lista ei kaikilta osin siis täyttynyt, mutta ne tärkeimmät! Enhän itsekään ole mikään täydellisyys naisena.
Ja nyt kymmenen vuoden avioliiton jälkeen mies on edelleen ihana ja samanlainen, vaikka oikesti välillä ottaa niin miehet päähän. Kyllä se mukava ja huomaavainen mieskin, silläkin on ne huonommat päivänsä, kun väsyneenä rojahtaa sohvanpohjalle, eikä aina niin ole tasa-arvoinen... Mutta sitä samaa teen itsekin!! Minäkin välillä vetäydyn esim. nettiin, ja mies hoitaa sitten lapset, kun haluan välillä vaan olla itsekseen enkä jaksa yhtäkään kakkavaippaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olet miehesi kanssa, niin oletko silloin parhaimmillasi? Voitko olla täysin "sinä" ja onko se mitä hän sinussa juuri rakastaa? Ja onko se, mikä tekee hänestä juuri hänet, se mitä sinä rakastat, arvostat ja kunnioitat. Täydellinen ei kukaan ole, mutta voitko elää juuri tämän miehen vikojen kanssa?
Tää on vähän kaksipiippuinen juttu. Madonna (suuri idolini nuorena) lauloi "Don't go for second best" eli ei pitäisi tyytyä "ihan hyvään", kun on olemassa se sulle täydellinenkin. Itseäni harmittaa, että en uskonut Madonnan sanoja silloin! Vaan yritin sellaisten "ihan hyvien" kanssa rakentaa perhettä ja tulevaisuutta, ja ne suhteethan sitten päätyivät. En nyt voi olla ajattelematta keitä kaikki ohi kulki silloin kun itse sitouduin itselleni sopimattomaan? Mutta toki on sitten niitäkin, jotka aina vaan odottavat täydellisempää, ja huomaavat yhtäkkiä jääneensä yksin kun kaikki hyvät ovatkin jo varattuja.
Vähän ot mutta siitä toisen täydelliseksi tuntemisesta: Minä tapasin sielunkumppanini vasta myöhäisellä iällä (37v), ja valitettavasti hän oli ja on edelleenkin naimisissa. En koskaan ollut uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä, eikä hän ulkoisesti ollut edes tyyppiäni, mutta hyvin pian tavattuamme ja alettuamme jutella, tajusin hirmuisen voimakkaasti, että tämän ihmisen kanssa VIIHDYN ja haluaisin vaan OLLA, AINA. Että todella PIDÄN hänestä. Olimme ensin ystäviä, en halunnut suhdetta naimisissa olevan kianssa mutta pari vuotta myöhemmin meille tuli suhde, jonka lopetin 2,5 vuoden jälkeen kun tajusin, että en koskaan tule saamaan yhteistä elämää tämän miehen kanssa. En ole koskaan kokenut itseäni niin rakastetuksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen, kuin tämän miehen kanssa! Mutta minun kanssani pettämisestä huolimatta hän rakastaa vaimoaan eikä halua hänestä erota. Joten joskus käy näinkin. Vaikka minulle hän on se oikea, niin minäpä en olekaan hänelle. En tiedä tapaanko koskaan enää miestä joka vaikuttaisi minuun näin, mutta olen koko elämäni kiitollinen, että sain tämän rakkauden kokea.
Tuntuuko sinusta ap siltä nykyisen miehesi kanssa?
En usko mihinkään oikeaan. Päätin olla tuon kans, kun ilman sitä ei ollu kivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vielä 23 avioliittovuoden jälkeenkään en tiedä vastausta kysymykseesi. Menin yhteen mieheni kanssa järjettömästä rakkaudesta. Meillä oli ja on myös todella hauskaa keskenämme, huumorintajumme, älymme, kunnianhimomme ja mielenkiinnon kohteemme ovat samankaltaisia, muun muassa.
Meilläkin on toki ollut erimielisyytemme. Liittomme on kestänyt vaikeita ja vaarallisiakin aikoja, mutta niistä on selvitty, kun molempien tahtotila yhdessäolosta ja selviämisestä on ollut sama. Vaikka välillä "kaikki" tuntuu hetken todella ärsyttävältä, en siltikään haluaisi ärsyyntyä kehenkään muuhun mieheen kuin tuohon omaan puolisooni :)
Mä vaan tiesin sen, kun katsoin mieheni lumisia kenkiä bussipysäkillä. Että elämäni mies seisoo tuossa. Ei edes juuri tunnettu toisiamme silloin. Seuraavan kerran tavatessa hän totesi muina miehinä, että haluaa tehdä minut onnelliseksi. On tehnyt joka päivä jo 15 vuotta pelkällä olemassalollaan, ja minä hänet.
Ihmisinä olemme aika erilaisia, kuten sosiaalisuus tai kiinnostuksen kohteet, mutta samanlainen arvomaailma ja ajattelutapa vetää puoleensa. "Tajuamme" toistemme juttuja. Lisäksi hän tuntuu juuri siltä oikealta, kun koski kerran, ei irti voinut enää päästää.
Ystäväni oli samantyyppisessä tilanteessa, ilman edes yhtään "kunnon" suhdetta yli kolmikymppisenä ja aika epätoivoisena. Sitten kun hän vähiten odotti (eli oli jo menettänyt kiinnostuksensa koko parisuhteen etsimiseen) niin tulikin vastaan juuri HÄN. Asiat lähtivät siitä aika nopeasti etenemään koska miettiä ei tarvinnut. Nyt he ovat onnellisia pienen lapsen vanhempia. Osa kavereista suunnittelee edelleen niitä samoja häitä, joita suunnitelivat jo ystäväni ollessa vielä sinkku (eikä niitä häitä vieläkään ole tanssittu). Ystäväni sai kuulla nopeasta etenemisestä ja myös meidän häihimme jäi muutama tulematta, koska menimme "liian nopeasti" naimisiin ja olin muutenkin ihan "helvetin nuori" menemään naimisiin. Se kertoo minusta siitä, että jos itse epäröi niin on vaikea uskoa, että joku toinen voi olla varma.
Olen ollut myös parisuhteessa, jossa piti analysoida paljon, ratkoa ongelmia ja tehdä kompromisseja. Se olisi ollut kenties ihan normisuhde, mutta mies pahoinpiteli kerran humalapäissään. Se oli sitten siinä.
Kai se, mitä haluaa, riippuu siitäkin mitä kuvittelee voivansa saada. Sain sen vaikutelman, ettet ole löytänyt ainakaan mitään sielunkumppania. Koska mietit sitä, et ole. Jos olisit, tietäisit. Kuitenkin moni elää kuvaamasi kaltaisessa parisuhteessa ja on tyytyväinen. Silloin sen "tavallisen" pitää kuitenkin riittää. Riittääkö se sinulle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiesin sen siitä, että olin aina ajatellut, etten koskaan halua lapsia. Yhtäkkiä ajatus lapsesta alkoi tuntua mahdolliselta ja melko pian olin varma, että haluaisin lapsen juuri tämän miehen kanssa.
[quote author="Vierailija" time="13.03.2013 klo 17:55"]
Tiesin sen siitä, että olin aina ajatellut, etten koskaan halua lapsia. Yhtäkkiä ajatus lapsesta alkoi tuntua mahdolliselta ja melko pian olin varma, että haluaisin lapsen juuri tämän miehen kanssa.
[/quote]
Mulla oli muuten ihan sama juttu. En halunnut koskaan lapsia "yleensä" mutta sitten kävikin juuri noin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joillakin ihmisillä on sen verran ongelmia oman persoonansa ja traumojensa kanssa, etteivät osaa rakastaa tai ottaa vastaan rakkautta. En tiedä onko sinulla näin, mutta mielestäni sanonta siitä, että ensiksi täytyy rakastaa itseään, että voi rakastaa toista, pitää paikkansa.
Itselläni oli mieheni kanssa heti tavattua hyvä tunne, hänen kanssaan oli hyvä ja luonteva olla ja sain olla oma itseni. Mikään ei häirinnyt, ainakaan tärkeämpi juttu. Ei meillä ehkä mitään syvintä mahdollista sielujen sympatiaa ollut, ei ole ollut muidenkaan kanssa, mutta sellainen fyysinen vetovoima sekä arvomaailmat kohdillaan. Sanoisin että aitoa rakkautta oli ja olen mielissäni siitä että tutustuimme rauhassa emmekä hypänneet ihan heti sänkyyn.
Ex- avomiehen kanssa mua häiritsi jotkut asiat hänen arvomaailmassaan ihan alusta asti. Hän oli myös kunnon mies, muttei vaan sopiva minulle.
Mulle tulee otsikosta mieleen että joku on tarkistanut että miehellä on oikeat vehkeet eikä ole vaan mieheksi pukeutunut nainen :)
Ajattelin, että tuo mies on hyvä ja hellä, vähän ujo mutta silti katsoo silmiin. Ajattelin, että tuollaisen kanssa haluan elää elämäni, siitä tulee hyvä mies ja hyvä isä eikä se tee minulle/lapsille pahaa.
En osaa sanoa. Jotenkin suhde vaan oli alusta lähtien ihan erilaista kuin mikään ennen sitä, ja niin kornilta kuin se kuulostaakin niin tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme aina.
Emme ole täydellisiä, ja jotkut piirteet tai niiden puute kumppanissa ärsyttävät, mutta jostain syystä kaikki se tuntuu pieneltä.
Olemme olleet yhdessä 15 vuotta.