Sekoittavatko jotkut masennuksen aikuisuuteen?

ne masentuneet, jotka minä tunnen, eivät koskaan ole edes eläneet sellaista helppoa ja kivaa elämää, jossa voi elää mielihyvähakuisesti. Omassa kaveripiirissäni siis asiat menevät ihan päin vastoin kuin ap:n teoria. Jos elämässä on ollut isoja murheita jo lapsesta asti, niin jossain vaiheessa vaan voimat loppuu.

Hyvin tavallista onkin että lääkärissä katsotaan vain se syntymävuosi kelakortista ja todetaan, että aikuisuuttahan se, eikä mitään masennusta.

ne masentuneet, jotka minä tunnen, eivät koskaan ole edes eläneet sellaista helppoa ja kivaa elämää, jossa voi elää mielihyvähakuisesti. Omassa kaveripiirissäni siis asiat menevät ihan päin vastoin kuin ap:n teoria. Jos elämässä on ollut isoja murheita jo lapsesta asti, niin jossain vaiheessa vaan voimat loppuu.

Elämähän ei kenelläkään ole helppoa ja kivaa. Masennuksessa tavallaan se viimeinenkin oljenkorsi katoaa. Toki joku voi kokea masennusoireita myös aikuistumiseen liittyen tai murrosiässä. Itse kuitenkin olin masentunut lähes kolme vuotta, tiedän mistä puhun. Tällä hetkellä voin hyvin, mutta jälkiä siitä on vieläkin jäljellä. Esim. lievä ylipaino lääkityksen ja väsymyksen seurauksena. Sairastuin uupumukseen aivan aikuisiällä suoritettuani elämää riittävästi.

Ainakaan mun masennus ei ollu millään tavalla vaan "ei kivaa" tai arkea. Arki voi olla rankkaa tai sitä ei välttämättä edes aina jaksaisi, mutta masennus on vaan semmosta et ei ole oikein mitään syytä jaksaa, ei ole onnistumisentunteita eikä tunnetta siitä et asiat suorittamalla asiat paranee. Ja yleensä niitä ei jaksa suorittaa...

Ainakaan mun masennus ei ollu millään tavalla vaan "ei kivaa" tai arkea. Arki voi olla rankkaa tai sitä ei välttämättä edes aina jaksaisi, mutta masennus on vaan semmosta et ei ole oikein mitään syytä jaksaa, ei ole onnistumisentunteita eikä tunnetta siitä et asiat suorittamalla asiat paranee. Ja yleensä niitä ei jaksa suorittaa...

ei ole koskaan ollut kivaa ja helppoa, kiitos alkoholisti-isän. Joten ainakaan tuo teoria ei päde. Eikä minua enää haittaa paska lapsuuskaan, mutta silti olen masentunut.

Lyhyt vastaukseni on, että eivät sekoita. Olet ainoa, joka sekoittaa ne.

Ei toki masennus ole sitä että on ns. elatuksen murheita ja muita aikuisten huolia. Ei kai kukaan niin luule.

voihan toki joku yksittäinen ihminen masentua siitäkin, että lapsena on ollut helppoa ja kivaa ja sitten joutuukin menemään töihin ja on rankempaa, jos on kaikki tullut liian helposti, onhan se toki mahdollista ja ihan loogista. Mutta useimmilla minun tuntemilla mitä tahansa mt- ongelmaa sairastavilla on ollut lapsesta asti normaalia vaikeampaa (monella nimenomaan kusipäisten vanhempien takia) ja ongelmat ovat kasaantuneet ja sitten tulee romahdus.

Mietin siis nimenomaan sellaisia ihmisiä, joilla on ollut onnellinen ja helppo lapsuus, eikä isompia ongelmia ennen jotakin yksittäistä ongelmaa, esim. eroa.

tosin eihän nekään silloin varsinaisesti sekoita masennusta ja normaalien aikuisten ongelmia keskenään, eivät vain kestä näitä normaaleja vastoinkäymisiä masentumatta. Toisaalta toisinaan se lapsuus ei ollutkaan niin "täydellinen", jos vaikka vanhemmat on tahtomattaan ripustuttaneet lapsen itseensä ja siksi tämä ei sitten pärjää enää myöhemmissä ihmissuhteissa kun saatu rakkaus ei olekaan niin ehdotonta kuin vanhemmilta saatu.

vaan paremminkin sellaista, että kyky nauttia mistään asioista, tuntea iloa mistään katoaa.



En ole masentunut joten vaikka olen yksinhuoltaja ja töissä on rankkaa, nautin siitä kun saan lapsen nukkumaan ja itselleni jotain hyvää iltapalaa ja katson jakson lempisarjaani.



Masentuneena mikään ei tunnu miltään, eikä koko iltapalan syömiselläkään tunnu olevan mitään väliä. jos sen kuitenkin saisi tehtyä, siitä ei nauttisi ollenkaan. Mistään pienistä tai isommista ilonaiheista ei saa mitään irti, vaikka kuinka haluaisi. Aivan kuin kyky tuntea onnellisuutta olisi kuollut.



Olen sairastanut vakavan masennuksen kaksi kertaa ja nyt olen terve, joten tiedän mistä puhun.

Lapsuuteni oli suht onnellinen ainakin ulkoisesti. En ollut kiusattu, minulla oli mukavia harrastuksia ja hyviä ystäviä. Vanhempani olivat vähän liian ankaria mutta eihän kenenkään vanhemmat täydellisiä ole. Silti minulla on taipumus sairastua masennukseen enkä tiedä mistä se johtuu.

mikä sulle näyttäytyy helppona, on kyllä voinut olla jotakin aivan muuta. Sinähän et ole toisen ihmisen nahoissa tätä elämää päivääkään elänyt, joten... Toisekseen, tuo ajattelutapa on aivan äärimmäisen loukkaava jokaista sellaista ihmistä kohtaan, joka suunnilleen päivittäin miettii hiljaa ja parhaansa tehden että kuinka tämän kaiken voisi vaan edes jotenkin kestää kasassa pysyen ja vielä johonkin hyvään uskoen. Aina silloin tällöin joku ei sitten enää kestäkään.



Tajuatko sä yhtään mistään mitään, kun teet tällaisen aloituksen?

jos joku nyt vakavasti masentuu jostakin normaalista vastoinkäymisestä, niin onhan se silloinkin masentunut. Kyllähän minä aikoinani masentelin milloin mistäkin pikkuasiasta ja myöhemmin kävi ilmi että oli vaikka mitä muita pahempiakin ongelmia päässä ja sen vuoksi en kestänyt pieniäkään vastoinkäymisiä- ei siis siksi että olisi ollut liian helppoa.