Hyvä avioliitto ilman lapsia?

Olen kauheassa tilanteessa. 40 on lähempänä kuin 30, ja mies pelkää yhä lapsen hankkimista. Meillä on todella hyvä avioliitto muuten, olemme ns. sielunkumppanit. Silti meillä on ollut todella huono tuuri, takana kaksi vakavaa sairautta ja ikäviä ongelmia byrokratiassa ja työelämässä. Nyt tilanne on helpompi, mutta mies ei tiedä, onko hänestä enää isyyteen. Jaksaako hän sitä enää. Ymmärrän hyvin, ettei siihen voi vain toisen takia suostua. Ymmärrän myös sen, että lapsenhoito jäisi pitkälti minun vastuulleni. Asia on akuutti, puheenaiheena vähintään viikottain. Ja ahdistus sisällä vain kasvaa. Aiempien kumppaneiden kanssa en ole halunnut lasta. Tiedän siis, että lapsi ei ole se itseisarvo. Tuntuu vain, että tämän miehen kanssa haluan kokea kaiken. Onko pelkuruutta luovuttaa? Onko tämä nyt se vihkivalan vastoinkäyminen, joka pitää ylittää? Olen aivan neuvoton... Jokaisellahan on oikeus muuttaa mieltään, elämä voi yllättää ikävästikin. Tajuan myös sen, että todennäköisemmin jäisin yksin, jos lähtisin. Ja haikailisin vain tämän liiton perään. Miten pystyisin tyytymään tähän tilanteeseen ja hyväksymään, että ilman lapsiakin elämä voi olla antoisaa?