Lue keskustelun säännöt.
Kun perheessä ei osata riidellä....
05.08.2016 |
Olen nyt 40-kymppisenä herännyt lapsuudenkodin epäterveeseen malliin, jossa kaikki negatiiviset tunteet oli kielletty ja erityisesti riitely/riidat. Niitä vaan ei saanut olla; äidin motto oli että sellaiset asiat pitää ”miettiä omassa päässä ja hiljaisuudessa” Kaikki huutaminen, äänen korottaminen oli kiellettyä, sitä ei ollut eikä saanut olla. Minulle on edelleen vaikea suhtautua riitoihin ja riitelyyn ja olen tosissaan joutunut opettelemaan että voi ja saa riidellä ja sen jälkeen ko. asia on selvitetty ja riita on ohi, palataan arkeen ja ihmissuhde jatkuu.
Vanhempien malli on, että jos joku loukkaa/riitelee heitä kohtaan; ei puhuta mitään ko. henkilölle enää koskaan. Ja se on todellakin ei koskaan. Tarkoittaa käytännössä sitä että ovat enemmän tai vähemmän erakoita; erityisesti äidillä ei ole yhtään ystävää eikä muutamaa sukulaista laajemmin ole tekemisissä kenenkään kanssa. Ei tarvitse riidellä eikä tule ristiriitatilanteita kun ei ole tekemisissä eikä edes yritä ratkoa asioita. Hän omasta mielestään käyttäytyy oikein ja aikuisen ei koskaan missään tilanteessa pidä huutaa/korottaa ääntään/sanoa ilkeästi tai edes puolustaa itseään. Kaikki muut riitelijät käyttäytyvät väärin/huonosti ja heidän pitää muuttua. Tällä taktiikalla vuosikymmenten aikana on aika monta sukuriitaa jemmattu, hillottu ja ne paisuvat omassa käsittelemättömyydessään. Perinnönjaot viime kädessä ovat tuoneet sitten esim. vanhempien sisarukset hetkeksi saman pöydän ääreen ja tilanne kärjistyy minuuteissa jonkun osapuolen huutamiseen ja uuteen mykkäkouluun kymmeniksi vuosiksi. Sukulaiset asuvat osittain samalla paikkakunnalla ja koen kiusalliseksi kun kymmeniä ihmisiä pitää vältellä/en tiedä miten suhtautua. Olla kuin sukuriitoja ei olisikaan ja jutella niitä näitä? Vai todeta että nykypäivänä sukulaisuudella ei ole mitään merkitystä ja jos näihin ihmisiin ei jossain muussa yhteydessä ole kontaktia (työn, harrastusten tms kautta) antaa olla? Onko muissa suvuissa/perheissä samanlaisia ”negatiivisiä tunteita ei saa olla”-marttyyreita? Miten käsittelette heitä?
Kommentit (5)
"Onko muissa suvuissa/perheissä samanlaisia ”negatiivisiä tunteita ei saa olla”-marttyyreita? Miten käsittelette heitä?"
On. Ei mitenkään, koskaan ei nähdä, hautajaisissa käydään. Ihan käsittämätön toimintamalli vanhemmilla sisaruksineen, mutta eipä sille itse aikanaan mitään voinut. Nyt kaikki vanhemmat sukulaiset jo haudassa, joten tilanne korjaantunee parissa sukupolvessa. Koetan opettaa lapsille erilaisen tavan käsitellä tunteitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asiat voi käsitellä muutenkin kuin huutamalla ja itse ainakin pyrin tähän omassa elämässä. Mutta kyllä terve ihminen puolustaa itseään tarvittaessa.
On ollut samantapainen malli lapsuuskodissani ja yhä kannan mallia myös sisälläni, olen nelivitonen.
En syytä vanhempiani. Heille on ollut hyve malttaa mielensä ja olla riehumatta, huutamatta. Puhumattomuuden kulttuuri on varmaankin peruja heidän vanhemmiltaan (sotasukupolvi) ja onhan tästä paljonkin kirjoitettu. Sotatraumat ja niiden seassa mm. vaikeneminen periytyvät ainakin kolme sukupolvea.
En osaa käsitellä vihaa, ei äitikään. En tunnista kaikkia tunteita itsessäni ja näiden tiimoilta on ollut paljon ongelmaa ihmissuhteissa ja elämässä, mutta olen tehnyt sitkeätä työtä terapiassa. Osa on mielestäni lapsuuskodin ilmapiirin tuottamaa, osa vain elämässä tapahtuneita asioita ja omaa persoonaani.
En ikinä tule ihailemaan ns. "temperamenttisia" ihmisiä, jotka katsovat oikeudekseen tulistua ja laukoa totuuksia päin naamaa. En arvosta sellaista pidäkkeettömyyttä. Opettelen silti ilmaisemaan negatiivisia asioita ja ottamaan myös arvostelua vastaan.
Hmm, meillä ei koskaan riidellä, mutta ei myöskään olla pitkävihaisia eikä katkaista välejä. Itse ajattelen, että riitely ei ole mitenkään välttämätöntä, joskaan ei pahaakaan - toiset temperamentit kokevat sen luontaiseksi tavaksi käsitellä ristiriitoja, toiset taas ei, eikä toinen tapa ole toista parempi.
Mutta tuollaisiin pitkävihaisiin loukkaantujiin oma kantani olisi selvä: he saavat olla mitä ovat. Jos joku katkaisee minuun välit, niin ne on sitten poikki. En minä ala murehtimaan sitä. En kyllä sukulaisten kanssa muutenkaan ole käytännössä koskaan missään tekemisissä, ei vaan kiinnosta.