Lapseni ovat hiirulaisia ja minä en kestä sitä

Opeta lapsille peruskohteliaisuutta. Saa olla ujo mutta pitää tervehtiä, kiittää, pyytää anteeksi...yksikin sana riittää, jos sitä ei saa ulos on vaan mulkku.

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 14:33"]

minua ei ärsytä mikään niin paljon kuin tuollaiset ihmiset opiskelu- tai työkavereina!

yritä siinä sitten tehdä ryhmätyötä, kun toinen odottaa paikallaan niiin kauan, että muut ovat jo ryhmäytyneet ja opettaja käskee hänet johonkin ryhmään. ei saa suutaan auki mistään asiasta. ei osallistu mihinkään ja koittaa aina piiloutua seinille, ettei tarvitsisi tehdä jotain. ei katso silmiin, puhuu hiljaa. ei minläänlaista oma-aloitteisuutta, tekee sen mitä käsketään, mutta vaikka ei osaisikaan, niin ei kysy neuvoa, vaan odottaa, että kysyt onko ongelmia.

agh! tekisi mieli ravistella tuollaisia ihmisiä!

[/quote]

mun tekee mieli ravistella sunkaltaista ihmistä.

Mitä jos kokeilisit jätskijonossa isompiin lapsiin samaa taktiikkaa kuin minä joskus lusmuihin työkavereihin: anna heidän pärjätä omillaan. Eli menet vaikka penkille viereen istumaan kun 10-vuotias menee jonoon etkä puutu tilanteeseen mitenkään, toki katsekontaktin voi pitää ja hymyillä. Jos lapsi ei pääse jonossa tiskille asti, hän jossain vaiheessa varmaan tulee luoksesi. Sitten voit kysyä mitä hän haluaa: yrittääkö hän jonottamista uudelleen, haluaako hän että äiti tulee viereen jonottamaan vai jatketaanko matkaa ilman jätskiä. Seuraavalla kerralla sama homma alusta alkaen.

Jossain vaiheessa lapsi joko hylkää jäätelön kokonaan tai tajuaa, että jäätelöä kyllä saa, kun vaan liikkuu jonossa eteenpäin eikä anna kiilaajien ohittaa.

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 14:45"][quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 14:32"]

Mistä näin päättelet? Tässä on kohta 10 vuotta joustettu, lohdutettu, oltu ymmärtäväinen. Mitään loppua tälle ei näy. Eikö saa ollenkaan tuntea epätoivoa? Haluaisin vihdoinkin nähdä että työ kantaa hedelmää, mutta se yksitavuinen sana "moi" on jopa liian vaikea edelleen kymmenvuotiaalle, niin alkaahan tämä turhauttaa! Tai tosiaan se, että lapseni ovat kolmevuotiaan tasolla omien puoliensa pitämisessä. Kaikki muut varmaankin olisivat ylpeitä jurottavista lapsistaan eivätkä ikinä tuntisi väsymystä. Jep.

Ap

[/quote]

Onko käynyt kertaakaan mielessä, että kenties tapasi lohduttaa, ymmärtää ja joustaa ei välity lapsella lohduttamisena, ymmärtämisenä ja joustamisena?

Saat tietysti tuntea ihan mitä tunnet, mutta entäpä lapsesi - onko heillä oikeus tuntea, mitä he tuntevat? Saavatko he tuntea epätoivoa sen vuoksi, että sanaa "moi" tivataan heiltä uudestaan ja uudestaan, vaikka sen sanominen, mitä ilmeisémmin, tuntuu heistä mahdottomalta?

Ehdottaisin minäkin, että lakkaisit kyttäämästä, miten se kymmenvuotias jonossa pitää puoliaan. Anna jonottaa, ja jos tullaan itku naamassa pois ilman jätskiä, juttele rauhallisesti, että semmoinen tää maailma on, että omia puoliaan on joskus pidettävä.

Käytöstapoja pitää lapsille opettaa, mutta mitähän tapoja omasta mielestäsi opetat heille huutamalla kotona turhautuneena?

Ja kuten joku tuolla jo sanoikin: jollei kanna yhtään hedelmää se menetelmä, jota vuodesta toiseen käytät, kannattaisiko harkita jotain muuta menetelmää? Vaikkapa sellaista ensimmäisenä, että et puuttuisi jokaiseen asiaan, joka lapsen pitäisi tehdä sinun mielestäsi sinun tavallasi.

[/quote]

Jos minä kerroin kerran turhautuneeni, niin täällä oletetaan minun raivoavan koko ajan. En myöskään osaa lohduttaa ja kannustaa oikein. Ja kaupan kassalla käyttäydyn teennäisesti.

Oliko vielä jotain totuuksia, joita haluatte minusta kertoa?

Ap

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 15:24"]Ap se tässä eniten apua kaipaa. Ei ole normaalia raivota lapsilleen jostain jonottamisesta. 

[/quote]

Hyvä että sinä et koskaan hermostu. Ikinä.

Ap

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 15:40"]Ja ap:lle vielä: oletko kertonut ujolle lapsellesi etukäteen miten esim. siellä jäätelöostoksilla pitäisi toimia. Askel kerrallaan, minne mennään jonottamaan, mitä pitää sanoa, miten maksetaan jne. Itse hiukan ujona lapsena minua helpotti jokaisessa uudessa tilanteessa se, että tiesin etukäteen tarkasti kaiken mitä on odotettavissa. Ja kuten on jo sanottu, ihan ensimmäinen askel olisi voinut olla se, että lapsi olisi voinut käydä vain katsomassa mitä jäätelöä tekisi mieli ja sitten yhdessä äidin kanssa olisi käyty se ostamassa. Ilman puhinoita ja syyllistämistä.

[/quote]

Kyllä. Juuri kävimme läpi miten kirjastossa toimitaan, sillä hän haluaisi käydä siellä yksin. Hän itse kysyi ohjeita, vaikka on tietenkin ollut kymmeniä kertoja mukana kun kirjat palautetaan ja lainataan.

Ap

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 17:34"]AP: Mikset puuttunut niiden jonossakiilailijoiden käytökseen ja pitänyt omien lapsiesi puolta? Pelkäsitkö huomion keskipisteeksi joutumista, jos puuttuisit ääneen toisten lasten käytökseen?

[/quote]

Siinä jonossa oli kymmeniä lapsia, kaikki eivät puhuneet edes suomea (olimme laivalla ). Eiköhän se olisi lapsilleni vuelä nolompaa kun "leijonaäidin" pitää tulla puolustamaan kymmenvuotiasta, etteivät innoissaan rynnivät lapset ohita. Sitä pitää vain oppia pitämään samalla tavalla puolensa, onnistuuhan se kaikilta muiltakin lapsilta. En minä voi joka tilanteessa olla pelastamassa vaan itsekin pitää selviytyä.

Ap

[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 09:23"]

Eli konkreettisesti: Seuraavalla kerralla kun vaikka apteekissa kassa haluaa antaa lapsilleni tarrat, eikä kukaan oma-aloitteisesti vastaa mitään, mikä on oikea toimintatapa? Sanonko lapsille "miten sanotaan?" Kiitänkö lasten puolesta? Vai poistummeko sanomatta mitään, koska minä kiitin jo omasta puolestani kun sain kuitin?

[/quote]

Katsot lapsiasi hymyillen, kysyt jokaiselta yksitellen, haluaisitko sinä tarran, haluaisitko sinä tarran, haluaisitko sinä tarran. Jos ei tule mitään vastausta, sanot hymyillen apteekkarille, että eivätpä taida haluta tänään. Jätät aiheen siihen. Jos joku lapsista myöhemmin sanoo, että olis se tarra ollut aika kiva, niin sitten kerrot, että kukaan ei voi lukea sinun ajatuksiasi, sanot ensi kerralla sitten apteekkarille, että joo, kiitos, haluat tarran.

Tuon ikäisten kohdalla ei auta muu, kuin kehuminen ja kehuminen. Mistään en alkaisi hermostumaan vaan kaikesta ihan pienestäkin vain kehuja. Tottakai nolaamatta lapsia, eli ei nyt lapsilauman vieressä mitään "tosi hienosti sait haettua jäätelön ja voi kun reippaasti kiitit kassalla" vaan ennemmin sitten kotona. Pienin ei varmaankaan nolostuisi kavereiden kuullen, mutta isommat.

Välltäisin kaikkea hermostumista ja kiinnittäisin huomiota siihen, kuinka otan itse ja mieheni (muukin lähipiiri) palautetta vastaan lapsilta. Onko heti täys tyrmäys kun lapsi jotain yrittää ehdottaa tai sanoa takaisin? Ihan jo pienestä lähtee itsetunnon vahvistaminen, esim jos tavallisesti olet tottunut käskemään syömään lautaselta tiettyjä ruokia niin koita vähän hellittää ja anna lapsen pistää vastaan. Vaikkei kunnolla laittaisi niin jos varovasti koittaa, ettei jotain halua niin anna periksi. Ehkä jonain päivän uskaltaa laittaa kunnolla vastaan.

Juuri siitä, että eivät ole ensimmäisinä lähtemässä vetämään viinaa, kokeilemaan huumeita, kokeilemaan benji-hyppyä hyppynarulla, kokeilemassa seksiä jne.

ujot elävät terveempinä pidempään, koska eivät ole yleensä rämäpäitä.

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 08:50"]

Juuri siitä, että eivät ole ensimmäisinä lähtemässä vetämään viinaa, kokeilemaan huumeita, kokeilemaan benji-hyppyä hyppynarulla, kokeilemassa seksiä jne.

[/quote]

Tai sitten kotoa opiskelemaan lähdettyään riehaantuvat aivan täysin.

Kasvatatko lapsia yksin? Onko lapsilla isää?

Tilanne on kyllä jo päässyt aika pitkälle, kun lapset ovat noin vanhoja. Miten sujuu koulussa? Entä harrastuksissa? Minkälainen olet itse (ja muu lähipiiri) sosiaalisissa tilanteissa? Osa toiminnasta on varmasti luonteesta johtuvaa, mutta osa on varmasti kyllä mallioppimistakin.

Suosittelisin lapsillesi jotain harrastusta, jossa on myös esillä oloa ja vastuun ottamista. Joku teatteriharrastus voi olla ihan kiva, mutta myös vähemmän esiintyvä, esim. partio, voisi olla hyväksi. Tärkeää olisi löytää luottamus ohjaajan kanssa, jotta lapsi saisi itsetuntoa kohdalleen. Isoimman malli vaikuttaa pienempiin, joten jotain erillistä toimintaa kannattaisin.

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 08:48"]

Tuon ikäisten kohdalla ei auta muu, kuin kehuminen ja kehuminen. Mistään en alkaisi hermostumaan vaan kaikesta ihan pienestäkin vain kehuja. Tottakai nolaamatta lapsia, eli ei nyt lapsilauman vieressä mitään "tosi hienosti sait haettua jäätelön ja voi kun reippaasti kiitit kassalla" vaan ennemmin sitten kotona. Pienin ei varmaankaan nolostuisi kavereiden kuullen, mutta isommat.

[/quote]

Ei välttämättä toimi. Jotkut eivät halua mitään teennäisiä kehuja kotonakaan. Minua olisi ärsyttänyt täysillä jos vanhemmat olisivat lässyttäneet jotain "reipas tyttö" -mantraa vaikka kahden kesken. Antakaa olla vaan! Lapselle voi sanoa kyllä, että moikkaapa tai sanos nyt näkemiin, mutta sen jälkeen jätä juttu. Ei siitä tarvitse tehdä mitään showta. Se lapsi kärsii jo ihan tarpeeksi itsekin siitä, että on ujo, ei siihen tarvitse kiinnittää enää enempää huomiota. Vielä enemmän ujostuttaa ja ärsyttää, kun tietää että vanhemmat kyttää joka paikassa miten rohkea on, ja että ne ei tykkää jos ujostelee. Jos ne lapset ei ole ihan tomppeleita, ne tajuaa kyllä olevansa liian arkoja, ja tietävät että pitäisi reipastua, ilman että sitä hieroo niiden naamaan joka ikinen kerta.

Ehkä ne siitä rohkaistuu. Olet itse reippaana mallina tervehtimässä ihmisiä jne. Yksi iso asia on vanhempien suhtautuminen muihin ihmisiin. Jos vanhemmat on hirveän negatiivisia selän takana ja jotenkin epäileväisiä kaiken suhteen, vaikka sinänsä reippaita olisivatkin, muodostavat lapset maailmankuvan, jossa toisia ihmisiä pitää varoa ja vältellä ja mitä vaan voi sattua. Lapset ei osaa suhteuttaa vanhempien ehkä vähän yliampuvaakin länkytystä, kun lämpimikseen puhuvat asioista. Ottavat ne sanamukaisesti.

Esimerkkinä eräs meidän sukulaisperhe, jossa alakouluikäiset lapset mulkoilee ja sanoo suoraan, että "ei kai nyt tarvi...", kun pitäisi kahvia vieraille tarjota. Miksi näin? Koska äitillä on ikävä tapa selän takana valittaa toisille tarjoituista kahvikupeista ja laskea niitä, vaikkei pohjimmiltaan sillä mitään pahaa tarkoita ja eteen on aina niin vieraanvaraista. Lapset sitten näyttää sen, mitä takana puhutaan. Ei lapset ymmärrä sitä, että aikuiset voi puhua asioita vaan huvikseen, mutta olla toista eteen.

Eli neuvoni: näytä esimerkkiä, älä painosta ja älä pelottele negatiivisuudella lapsia selän takana!

Käyttäytyvätkö lapset noin vain sinun läsnäollessasi, käyvätkö harrastuksissa itsenäisesti?

Ujous on synnynnäinen temperamenttipiirre, ap. Onko lasten isä ujo? Sinä et voi lapsia muuttaa, ja jos väkisin yrität, menevät lapset lukkoon. Voit vain tukea ja rakastaa, kunnioittaa lapsia omanlaisinaan yksilöinä. 

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/pitaako_ujoudesta_parantua_48517.html#media=48529

Miten ujo ihminen pärjää maailmassa, jossa hyvän tyypin mittana on sosiaalisuus, ulospäinsuuntautuneisuus ja yleinen reippaus? Suomalainen perushyve ujous on muuttumassa taakaksi. Onko ujous sairaus, josta pitää parantua?

Ujot soturit

"Antakaa minulle huone, kirjoituskone ja kolme viikkoa aikaa niin minäkin keksin jotain sanottavaa", toteaa kirjailija Petri Tamminen, joka tunnustaa olevansa ujo. Hän kuvailee kuinka voi puhua sadoille ihmisille auditoriossa, mutta mennä lukkoon kun pitäisi vaihtaa pari sanaa vahtimestarin kanssa.

Ujous on temperamentin piirre, joka vaikuttaa siihen miten ihminen reagoi uusien ihmisten edessä tai yllättävissä sosiaalisissa tilanteissa. Ystävien tai perheen seurassa ujo saattaa olla täysin vapautunut. Tamminen kuvailee tilannetta, jossa puolituttu tuli kadulla vastaan ja jälkikäteen hän tajusi ettei omassa tervehdyksessä ollut hymynhäivääkään. Hän haluaisi viestittää lämpöä, mutta sanat ja eleet ovat niin tarkoin harkittuja ja jäykkiä, että ihmiset pitävät etäisenä ja kylmänä. Ilmiö on tuttu myös kansanedustaja Leena Harkimolle, joka kertoo ohjelmassa miten ujous näyttäytyy hänen elämässään.

Ujo, vilkas ja jörö

Modernissa työelämässä menestyvän tärkein ominaisuus alkaa olla yhdenmukainen sosiaalisuus. Kouluttajat kannustavat jäljittelemään menestyjiä. Samalla moni ihminen joutuu hylkäämään oman temperamenttinsa. Lapsuuden rankkojen kokemusten myötä yhteyden omaan itseensä kadottanut Silja Korhonen kuvailee kuinka hänestä tuli suorittaja, jonka täytyi miellyttää kaikkia. Nyt hän tekee paluuta työelämään omana itsenään.

Tutkija Heikki Mäki-Kulmala kertoo kirjastaan "Näin puhui Sarasvuo". Kirja kuvaa maailmaa, jossa suotuisan vaikutelman antaminen on tullut rehellistä työtä ja taitoa tärkeämmäksi. Itsevalmennusoppaat tarjoavat lupauksia muutoksesta ja menestyksestä. Työpaikoilla koulutetaan jäljittelijöitä ja vallalla on amerikkalainen sosiaalisuus. Millaista on tällaisessa yhteisössä "erilaisten" ihmisten elämä?

Liisa Keltikangas-Järvinen kritisoi työpaikkojen kehityskeskusteluja. Mitä työpaikoilla kiristyvä, kilpailuhenkinen arvomaailma, tekee suomalaisille ihmisille, joiden ujoudesta ollaan ennen pidetty ja nyt sitä ei enää arvosteta?

Ujoilla on pienempi palkka

Uutisjutussa kerrotaan kuinka ulospäin suuntautuneet ihmiset ansaitsevat paremmin kuin ujot ja hiljaiset. Muuten samanveroisten ja vain luonteensa puolesta erilaisten ihmisten palkkojen ero voi olla kymmeniä prosentteja.

Temperamenttia ei voi muuttaa

Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen sanoo ujouden ja syrjäänvetäytymisen olevan synnynnäisiä temperamenttipiirteitä, joilla on biologinen pohja. Ujoutta on vaikea muuttaa, mutta siihen miten se ilmenee, eli käyttäytymiseen, voi vaikuttaa.

Pojalle sanoin että ei saa olla takarivin Taavi. Sanoin että hypi sinäkin pöydillä siis luokassa. Hyvä sanoa kun tietää että ei hypi. Tunnilla oli aktiivinen ja sen näki todistuksestakin.

Olin itse samanlainen ujosteleva seinätapetti lapsena. Aika auttoi ja nyt aikuisena olen sosiaalinen ja pidän kyllä puoleni. En oikeastaan enää muista missä vaiheessa "kehitys" tapahtui, varmaankin pikkuhiljaa. Mitään erityistä tukea ujouteni voittamiselle kotoa en saanut, päinvastoin minulla oli siihen aika huonot lähtökohdat. Että kyllä sitä on pahemmastakin suosta ponnistettu.

Sellaisen neuvoin haluaisin antaa, että älä painosta lastasi jatkuvasti muuttumaan sosiaaliseksi. Hyväntahtoinenkin (tiedostamaton) sellainen on todella raskasta lapselle ja aistivat kyllä sellaisen, ja etenkin oman vanhemman turhautumisen.

Sosiaalisuutta ja rohkeutta on varmaan helpoin opetella sellaisissa paikoissa ja ihmisten kanssa, jossa lapsi tuntee olonsa kotoisaksi ja rentoutuneeksi - jota hammaslääkäri ei todrnnäköisesti ole.

Miksi kaikkien pitäisi olla aina suuna päänä ja sosiaalisina? Osa on ujoja, osa jopa ujoja introverttejä. Siinä ei ole mitään pahaa. Valitettavasti tästäkin maasta (ja etenkin työelämästä) on tullut reippaitten ja sosiaalisten ekstroverttien leikkikenttä, ja monen kansalaisen idoli on alati virnistelevä selfie-pääministeri, mutta kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan. Miksi lastesi pitäisi muuttua, a? Anna heidän olla omanlaisiaan ja arvosta heidän ominaislaatuaan. Jos lapsesi etuilisivat jonossa ja riehuisivat, tönien ujommat syrjään, olisiko se hyvä? 

t. ujo nainen 

Olen itse ollut ujo lapsi ja vielä teiniiässä oli suuta vaikea saada auki. Nyt taidan olla rohkeampi kuin moni av-mamma.