Tohtorit nykyisin monesti niita, jotka eivat muuten tyollistyisi. Jaavat yliopistolle roikkumaan ja ovat muka tutkijoita, kun ei palkallista tyota loydy.

juttu Hesarissakin. Kun työ läytyy, niin jatko-opinnot jää.

Tuskin siihen hommaan kukaan hakeutuisi, ellei ihan tosissaan olisi kiinnostunut tutkijan työstä, ei meinaan palkat ole kovin hyvät.

yhteiskuntatieteilijöille ihan todellisuutta. Jos et halua mennä ylikoulutetuksi KELA- tädiksi tms., niin usein ensi hätään paras vaihtoehto hakea apurahaa tai graduate- koulupaikkaa. Siinä on vaan se ongelma, ettei sekään tie johda työllistymiseen sen paremmin välttämättä, kun väitöksen jälkeen ei likikään kaikille löydy paikkaa yliopistolta tai ammattikorkeista. Osa tutuista on työllistynyt sitten valtion tutkimuslaitoksiin tyyliin STAKES, Tilastokeskus jne., mutta monet on aika pulassa nyt väitelleinä, kun palkkatöitä ei meinaa löytyä mistään...



Tää ei ole näitten yksilöitten vika vaan koulutusjärjestelmän vika. Esim. yhteiskuntatieteiden ja monien humanistialojen tutkintojen sisällöt eivät ajanmukaisia työelämän tarpeita ajatellen. Sisäänotot myös aivan liian suuria suhteessa mahdollisiin työpaikkoihin. 70- luvulla alettiin kouluttaa runsaasti yhteiskuntatieteilijöitä alata paisuvan julkisen sektorin " suunnittelijoiksi" ja muiksi asiantuntijoiksi. Eihän niitä oikeasti niin paljoa tarvita ja tuskinpa täytetään kaikkia hallinnon paikkoja, kun noista suurten ikäluokkien vakivirkalaisista päästään valtion- ja kuntienhallinnoissa eroon.

Itse olen ollut yliopistollakin osa-aikaisesti töissä aikanaan, enkä kyllä todellakaan menisi yleistämään noin rankasti. Tietenkin jokaisesta (etenkin isosta)työyhteisöstä löytyy monenlaisia persoonia ja eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä, myös yliopistolta. Niitä itseään ja paikkaansa etsiviäkin varmasti.



Jatko-opiskelijaksi ei kuitenkaan ole mitään asiaa, jos perusopinnoissa ei ole pärjännyt. Gradustakin on valtaosalla arvosanana vähintään M, yleensä E tai jopa L (niillä esim., jotka saa helpoiten apurahoja). Kyllä AITOA kiinnostusta tarvitaan, jos oikeasti meinaan väikkärin vääntää. Ei kateeksi käy. Toisin vissiin on ap:n laita ;P

Mulla on vakituinen ja palkitseva työ, mutta silti väännän väikkäriä - harrastuksenani! En vain malttanut päästää irti kiehtovasta aiheesta, josta aikanaan gradua tehdessäni innostuin. Ahkeroin niin kauan kuin kiinnostusta riittää, toivottavasti väitöstilaisuuteen asti =)



Miksi kaikesta pitäisi olla taloudellista hyötyä? Eikö oma innostus saisi olla riittävä motivaation lähde? Omituinen arvomaailma joillakin.

sinä, joka ap:ta mollaat. Olen kylläkin itse maisteri ja hyvillä papereilla, lisäksi vakituisessa virassa.

Yleistys on av:lla yleinen tehokeino. Ja tämä kommenttini perustuu juuri opiskelukavereideni kanssa tekemääni johtopäätökseen meidän laitoksella. Paras kaarti lähtee ajoissa ja jäljelle jääneet jäävät tappelemaan apurahoista. Muutama palaa työelämästä jatko-opiskelijaksi. Tällöin on monestu myös enemmän annettava työelämän tarpeisiin, kun tietää vähän muustakin kuin opiskelijaelämästä.

Kaiken lisäksi työnantajani myönsi poikkeuksellisesti mulle puoli vuotta tutkimusvapaata, kun onnistuin saamaan apurahan aineistonkeruuta varten. Se oli ihanaa aikaa, kun sai keskittyä tutkimuksen tekemiseen täysillä, ja elää omaan tahtiin ilman kiirettä kerrankin. Ihana irtiotto arkeen! =)

graduate- kouluun tai muuhun vastaavaan vaan oot mennyt töihin. Eihän tässä ollukaan kyse siitä, etteikö työn ohessa voisi/saisi tehdä väikkäriä. Sillonhan kaikki on ihan jees. Kyse onkin siitä, että ei kaikki M eikä E arvosanan saaneetkaan ole mitään erityisen lahjakkaita tutkijanalkuja. Itse sain eximian, koska viitsin hiukan paneutua asiaan. En tosiaan ole mikään akateeminen tutkijatyyppi. MUTTA, jos en ois sattunu saamaan ok työpaikkaa, niin oisin nyt varmaan loppuvaiheen väikkärinvääntäjä, joka ihmettelis tuskan hiki otsalla, jotta " mitäs nyt" . Kuka työnantaja haluaa 32- vuotiaan valtio-opista väitelleen tohtorin ilman muuta työkokemusta?

suomessa, sen takia alunperin tutkijan pestiä hakivat. Ei töitä -> Tohtoriksi

Vierailija:

Ja monet tietämäni vielä täysin epäakateemisia, jotka olosuhteiden pakosta tohtoroituvat.

Varmasti on monilla aloilla ap:n kuvaamiakin tapauksia mutta voi näitä jatko-opintoja tehdä muistakin motiiveista. Itsellä syy on tutkimusaihe, jonka tonkimiseen minulla on sekä henkilökohtaisia että akateemisia intressejä, halu tehdä nimenomaan tutkimustyötä oman itsensä herrana ja erittäin suurena tekijänä myös se, että voin itse apurahatutkijana määritellä työaikani (lapsella kohtuullisen pituiset hoitopäivät), -tapani ja -tyylini eikä kukaan kyttää mitä, miten ja milloin teet (meidän laitoksen ohjaus on aika hmm sanoisinko vapaamuotoista..). Lisäksi tämä on työ, jota voin tehdä täältä periferiasta käsin etätyönä ja käydä kaupungissa vaan silloin kun pakottava tarvis on. Ja tosiaan muitakin töitä olen tehnyt tässä ohessakin, mm. paikkaamaan apurahakatkoksia ja saadakseni vähän lisätuloja (apuraha noin 1200 ¿ verottomana kuussa). Ja " tavallisia" töitäkin on tarjottu ja uskoakseni työllistyisin kohtuullisen nopeasti koulutustasoani vastaaviin tehtäviin (vaikka humanisti olenkin) jos haluaisin - en vain mistään hinnasta ole valmis luopumaan vapauksista, joita tämä työ sallii ja tyydytyksestä, jonka se antaa. Sen tämä tosin vaatii, että puolisolla täytyy olla " normaali" työ ja liksa, jotta perhettä voi elättää.



Pointti: Eipäs yleistetä tässä(kään) asiassa niin kärkkäästi!

Muistan, siksi maksan eläkevakuutusta, kuten myös " normaalissa" työssä oleva mieheni. Raskaana olevana saan myös taas pian kohdata apurahatutkijan " etuoikeuden" pudota perusäitiyspäivärahalle - mutta sekään ei saa minua luopumaan tästä työstä :).