Miten kukaa äiti voi mainostaa noin paljon lapsensa vammaisuutta?

Hei kaikki!

Olen Meriannen mielessä - bloggaaja, ja löysin täältä palstalta hyvin ajatuksia herättävän kommentin blogistani, johon nyt vastasin postauksen muodossa. Kopioin tähän koko postauksen tekstin, joten teidän ei välttämättä tarvitse mennä sitä lukemaan blogistani.

"AV-PALSTA & BLOGIN MAINOSTAMINEN   

Huomasin eilen Google Analyticsistä, kuinka Vauva.fi:n pahamaineiselta Aihe Vapaa – keskustelupalstalta oli löytänyt porukkaa blogini pariin. Yleensä en kyseiseen Internetnurkkaukseen mene pyörimään ihan siitä syystä, että minua surettaa lukea ihmisten vihamielisyydestä ja kilpailusta siitä, kuka on se ilkein vierailijakommentoija. Samasta syystä lähdin aikanani Äitylit-fbryhmästä, kun en yhtään tykännyt kuinka Facebookin newsfeedini täyttyi vihamielisillä keskusteluilla. Siksi nytkin epäröin mennä tutkimaan, että mitäs kautta av-palstalta tänne minun reviirilleni on löydetty

– mutta olen iloinen, että niin tein! Koska sieltä löytynyt kommentti oli niin ajatuksia herättävä, että pitää päästä tätä ajatussumaa purkamaan ihan bloginkin puolella! Tuo kyseinen hieno kommentti on tämä:

"En halua edes avata tuon Meriannen blogia sen jälkeen kun kerran löysin sinne. Miten kukaa äiti voi noin paljon mainostaa lapsensa vammaisuutta? Eksyin viikko sitten myös Meriannen instagrammtiliin ja huomasin hänen häshtagit #erityislapsi ja muut samallaiset. En ymmärrä tuollaista lukijoiden kerjäämistä oikeasti noin vakavalla asialla."

Ei tosiaan ole tuore kommentti, mutta edelleen ajankohtainen. Kyllähän minä nimittäin noita tageja edelleen viljelen, enkä yhtään piilottele lapseni vammaisuutta. Pitää myöntää, että en suoraan sanottuna ymmärrä kommentoijan pointtia – mutta sitä pointtia kaivellessani ja aivoja tuulettaessani bloggaajakavereiden kanssa sain monta mielenkiintoista ajatuksen perhosta kiinni.

Valmiina?

MAINOSTAMINEN

Pikaisella hakukoneiden rasituksella löysin mainonnalle kolme pääasiallista tehtävää: tiedottaminen, asenteiden luominen ja muokkaus sekä käyttäytymisen ja toiminnan aikaansaaminen. Hyvin yksinkertaistettuna mainonnalla tuodaan esille sitä, mikä omassa tuotteessa on erilaista ja ehkä parempaakin kuin mitä kilpailijoiden vastaavassa tuotteessa, ja pyritään saamaan oma tuote potentiaalisen asiakaskunnan tietoisuuteen. Joten kyllä – mainostan blogiani. Yhtenä blogimme massasta eroavana tekijänä on kuin onkin tyttäreni vammaisuus, ja sitä käytän hyvinkin tarkoituksenmukaisesti blogissani mainonnan tehtävissä.

Miten?

Tiedottaminen eli viestinnälliset tavoitteet

Tiedotan hyvin selkeästi jo blogini otsakkeessa, että kyseessä on erityisperheen elämään keskittyvä perheblogi. Käytän hashtagia #erityislapsi tietoisesti, sillä toivon sitä kautta blogiini sekä sen moniin somekanaviin löytävän juuri niitä vanhempia, jotka hakevat tietoa erityislapsista, sekä erityislapsien asioita ajavia järjestöjä. Erityislapsi onkin yksi tuloksekkaimmista hakusanoista, joiden kautta Internetnurkkaukseeni on löydetty, ja esimerkiksi sen avulla Twitterissä meidät on löytänyt monet vammaisasioita ajavat tahot kuin mediankin henkilöt. Kuin myös niin moni erityislapsen vanhempi, joiden toivon saaneen blogistani vertaistukea kuin myös sen tärkeän tunteen siitä, ettei kokemustensa kanssa ole yksin. Juuri tämän vuoksi kirjoitan elämästämme aidosti ja peittelemättä sekä häpeilemättä – sillä meillä ei ole mitään hävettävää.

Käytän blogini tiedottamisessa siis hyvinkin tarkoituksenmukaisesti tyttäreni vammaisuuselementtiä. Jaa’an tietoa cp-vammasta kuin kuuroudesta sekä vammaisten asemasta yhteiskunnassa. Jaa’an mielenkiintoisia aiheeseen liittyviä uutislinkkejä niin Twitterissä kuin Facebookissa, ja käytän aihepiiriin kuuluvia hashtageja instagramissa kuin muuallakin tyttäreni kohdalla. Näin oikeasti vammaisuudesta kiinnostuneet tahot löytävät Internetin monimuotoisesta viestipaljoudesta meidänkin tiloihin, ja toivon mukaan saavat blogistani kuin sen eri somekanavista irti sen, mitä toivoo.

Toiminnallani en itsessään kalastele lukijoita, sillä en koe ruikuttavani blogissani ja hakevani sääliä sillä, että meille on suotu erityislapsi. Hän on parasta, mitä meille on ikinä tapahtunut – ja se, että hän on vammainen, ei määrittele häntä ihmisenä emmekä me näe sitä jokapäiväisessä elämässämme. Sääliä kalastelevia blogeja löytyy varmasti Internetin sfääreistä, koska Internetistä löytyy aikalailla kaikkea mitä voi vain kuvitella. Meidän blogi ei sitä kuitenkaan ole.

Asenteiden luominen ja muokkaus eli vaikutukset käyttäytymiseen

Tämä on jopa yksi blogini tavoitteista! Haluan tuoda vammaisuuden lähemmäksi ja helpommin käsiteltäväksi asiaksi, sellaiseksi, jota ei tarvitse pelätä tai peitellä. Koska vammaisuudessa ei ole mitään, mitä häpeillä! Yhtenä suurimpana toiveenani onkin, että blogillani saisin aikaan paljon hyvänlaatuista asenteiden muutoksia vammaisia kohtaan – että ihmiset oppisivat näkemään sen ihmisen vamman takana. Oli vastaantuleva vammainen ihminen sitten kuuro, sokea, kuurosokea, cp-vammainen, auto-onnettomuudessa liikuntakykynsä menettänyt, down-suloisuus tai vaikkapa adhd-energiapakkaus, hän on kaikkien noiden ominaisuutensa takana ihminen. Ihminen tunteineen, ajatuksineen, toiveineen ja mieltymyksineen. Tyttärestäni kirjoittaessani haluan tuoda esille sitä ihanan valloittavaa persoonaa, joka hän on, unohtamatta tietenkään hänen arkensa haasteita. Meillä jokaisella on omat haasteemme, eikä vammaiset ihmiset ole siinä yhtään sen kummoisempia.

Käyttäytymisen ja toiminnan aikaansaaminen

Blogini tavoitteena edellisen lisäksi on saada ihmiset hyväksymään erilaisuus. Olemme jokainen erilaisia yksilöitä omine haasteinemme ja kykyinemme, eikä siinä ole mitään hävettävää. Toivonkin työlläni saavani aikaiseksi sen, että vammaisia ihmisiä ei enää vierastettaisi tai pelättäisi. Uskallettaisiin mennä sanomaan moi, ja jutella niitä näitä. Uskallettaisiin auttaa mäessä, ja tutustua ihaniin persooniin vammojensa takana. Ehkä löytää vammaisesta uuden parhaan ystävän, henkilön, jonka kanssa avartaa omia näkökantojaan. En voi toistaa tätä tarpeeksi – vammaisuudessa ei ole mitään hävettävää.

"Miten kukaa äiti voi noin paljon mainostaa lapsensa vammaisuutta?"

Niin monta hekumallista ajatusten herättäjää!

Ensinnäkin tässä pureudutaan siihen, että olen äiti. “Miten kukaan äiti” – on kuin syyttävä sormi, joka painaisee “huono äiti” – leiman otsaani, koska ilkeän kertoa blogissani tyttäreni olevan vammainen. Ei siinä, ymmärrän kaivelemalla tuolta sen saman ajatuksen, jolla syytetään jokaikistä perhebloggaajaa ja äitibloggaajaa. Miten ilkeät julkaista lapsestasi kuvia, miten kehtaat revitellä lapsesi yksityisyydellä julkisesti? Pienellä lapsellahan ei kuitenkaan ole sanoja tai ymmärrystä, joilla kieltää moinen käytös vanhemmaltaan. Kuitenkin juuri lapset perheblogeissa kiinnostavat – heti, jos bloggaaja menee ilmoittamaan, ettei lapsestaan tule enää samalla tavalla kirjoittamaan tämän yksityisyyden suojelemiseksi, niin blogin kommenttikentät täyttyvät nurinasta. Tämä ei kuitenkaan saa myöskään olla se äidin tai isän syy jatkaa lapsensa asioista julkisesti puhumista, vaan eräänlainen huomionnosto sinne lukijakunnan suuntaan – pystytkö olemaan tuomitsematta toisen tekemiä päätöksiä oman lapsensa hyvinvoinnin edistämiseksi?

Itse olen ollut aina hyvin varovainen ja tarkka siitä, mitä kirjoitan tyttärestäni sekä minkälaisia kuvia hänestä julkaisen. Pidempään blogiani lukeneet tietävätkin, että yli vuoden verran tyttären syntymästä blogiin ei ilmestynyt paria poikkeusta lukuunottamatta yhden yhtä kuvaa hänestä, sillä halusin suojella erityistäni. Sittemmin pyörsin päätökseni, juuri mainonnan tehtävien kohtien 2 ja 3 takia. Se ei silti tarkoita, että julkaisisin hänestä ihan mitä tahansa. Yhtään kuvaa hänestä alastomana tai vaippasillaan ei missään julkisesti tulla näkemään. Kaikki hänestä julkaisemani materiaali on sellaista, mitä minä en itse häpeäisi, jos oma äitini olisi samanlaista materiaalia julkaissut itsestäni. Jokaisen kuvan ja tekstinpätkän kohdalla kysyn itseltäni – häpeäisikö teini-EL tätä? Vaikka kirjoitan hänestä totuudenmukaisesti, se ei tarkoita sitä että kertoisin hänestä kaiken.

Sen lisäksi tyttäreni ei ole blogini ainoa päätähti, vaan blogini ratsastaa hyvin paljon myös pelkästään minun itseni varassa. Kirjoitan itsestäni, toiveistani ja unelmistani, mieltymyksistäni ja ajatuksistani sekä niin menneisyydestäni kuin tästä hetkestä ja tulevastakin. Vaikka tyttäreni ehdottomasti onkin blogini vetonaula, koen itse olevani se blogin perushitti.

"-- noin vakavalla asialla."

Vakava asia? No, onhan se. Aivan niin kuin sekin, että tyttäreni on tosiaan tyttö, ja hänen serkkunsa on poika. Minä en henkilökohtaisesti osaa lukea tätä mitenkään muuten kuin niin, että tyttäreni vammaisuutta pitäisi jotenkin piilotella. Aivan kuin siinä olisi jotain hävettävää, että hän on kuuro ja cp-vammainen. Olen järkkymättä sitä mieltä, että siinä ei ole yhtään mitään häpeiltävää – hän on ihana ja täydellinen juuri sellaisena kuin hän on! Syntymästään lähtien hänellä on ollut muutama erityinen haaste, jotka vaikuttavat koko perheen arkeen ja elämään – mutta ei se tee hänestä millään tavalla alempiarvoisempaa kuin kenestäkään muusta. Hän on ihminen. Niin kuin minä, sinä ja tuonkin kommentin kirjoittanut. Ulkopuolisen on ehkä vaikea ymmärtää sitä, mitä vammaisen arki kaikessaan on – minkä vuoksi minä pidänkin tätä blogia. Kirjoitan vammaisuudesta niin vanhemman näkökulmasta, kuin haluan tuoda entistä enemmän esille sitä myös vammaisten yksilöiden omasta näkökulmasta. Että vammaisuutta ei enää aristeltaisi, että se ei olisi enää mikään ihmeteltävä asia. Tai piiloteltava!

Vammaisuus sanana on inhottava, sillä siihen on latautuneet niin monet kulttuuriselliset mielikuvat, minkä vuoksi kyseistä sanaa en itsessään niin paljoa tykkää käyttää. Sen takia käytän enemmän sanaa “erityinen”. Koska me jokainen olemme erityisiä. Omine haasteinemme, kykyinemme ja puutteinemme.

En halua edes avata tuon Meriannen blogia sen jälkeen, kun kerran löysin tieni sinne.

Eikä sinun onneksi tarvitsekaan! Mutta jos joskus haluat tulla haastamaan ajatusmaailmaasi ja löytämään erilaisia näkökulmia vammaisuuteen, niin tervetuloa! Vaikka et blogiini todennäköisesti eksykään tätä postausta lukemaan, niin silti haluan kiittää – kiitos upeasta ajatuksia herättävästä kommentistasi. Kiitos! On ihana välillä haastaa omia ajatuksiaan ja asenteitaan, kaivella oikein kunnolla ja löytää se kaiken alku ja juuri. Syyt siihen, miksi bloggaan, ja miksi bloggaan juuri niin kuin bloggaan.
– Oikeasti, kiitos! "

_________________________________________________________________________

Syy siihen, miksi jaan tämän täällä, on keskustelun herättäminen vammaisuudesta ja sen esiintuomisesta, bloggaamisesta ja julkisuudesta. Mitä ajatuksia tämä herättää teissä?

Jos haluatte käydä vilkaisemassa kyseisen postauksen blogini puolella, osoitehan on http://meriannen.com/av-palsta-blogin-mainostaminen/

Ystävällisin terveisin,
Meriannen
http://www.meriannen.com