Alan ymmärtää, miksi minua vaativien lasten äitiä ei ymmärretä.
Tutustuin äitiin, jolla helppo lapsi ja hän kuvitteli sen olevan "vaikea". Siis esim. kahden tunnin kävelylenkillä vauva inaisi kerran, niin jo oli kamalaa, kun se aina valittaa!? Vauva hoidossa harva se viikonloppu. Nukkuu kuin unelma, ei itke (mitä nyt vähän inahtaa joskus), nukkuu pitkät päiväunet, on rohkea ja iloinen, kaikinpuolin helppo lapsi. Ja äidin käsitysen mukaan siis vaikea...
Kyllä aloin toisaalta vihertää kateudesta ja toisaalta olin kauhuissaan, kuinka äiti kohteli lastaa kun se kehtasi vingahtaa kerran kahden tunnin aikana, kun on se liikaa pyydetty äidiltä antaa minuutti huomiota lapselle.
Kommentit (21)
Millä perusteella sinä kuvittelet voivasi tuomita muita?
Et tiedä miten helppoa tai vaikeaa tällä naisella on kun sinä et ole katsomassa?
Me kaikki kun emme halua jakaa kaikkia ongelmiamme jokaiselle kanssaihmiselle...
Ollaan asuttu naapureina 2 vuotta, nähdään hiekkalaatikolla useampi kerta viikossa vähintään. Muutaman kerran lapsi on näön vuoksi sanonut ettei halua sisälle ja lopettanut heti, kun äiti karjaiset et älä taas aloita. Ja sitten kamala mesoominen miten on niiiin vaikee uhma ja koko ajan pitään sanoa joka asiaan ei ja niiiin kauheen vilkas. Yleensä lapsi istua nököttää hiekkalaatikolla ja odottaa, että äiti laittaa lapion käteen ja käskee tehdä hiekkakakkuja. Äinut 3v lapsi, jonka näen yleensä kävelevän tai istuvan rattaissa. Muut lapset yleensä juokset ja kiljuvat. Minua huolestuttaisi paljon enemmän, jos lapseni olisi noin näkymätön ja kuulumaton.
nämä tällaiset ei ymmärrä mua, kun niiden mielestä vaan niillä on vaikeaa. Jos joskus yritän sanoa, kuinka vaikeaa mulla on kun vauvalla on koliikki ja allergiaa + herää tunnin välein yöllä + on tosi arka ja pelokas ja itkuinen, söisi koko ajan, ei nuku päiväunia, mikään muu kuin syli ja tissi ei kelpaa, itse sairastan masennusta, mies ei auta, kukaan ei auta, mikään ei suju ym., niin eivät kuuntele ja alkavat heti selittää, kuinka heillä on vaikeaa kun vauva inahtaa kahden tunnin välein ja sitä joutuu joskus syöttämään ja sille joutuu joskus vaihtamaan vaipan.
Ap
Sanotko itse todella usein? Eikö hänellä ole mahdollisuus omassa elämässään olla väsynyt ilman että tarvitsee ottaa mittari kuinka paljon pitää milloinkin tapahtua jotta voi olla väsy?
Ja sinä et koe että hän on yhtään niin ison taakan alla kuin sinä. Niin eikö hän saa muuta kuin hymyillä? Päätäsikö hänen pitäisi silittää ja lastasi hoitaa kun sinä olet tuossa jamassa?
Se vanhemmuus hiekkalaatikolla on sitä vertaistukea. Ei kukaan naapuri tai kaveri ala lapsiasi hoitamaan. Eli jättäkää ne muksut miesten kesken ja nauttikaa naiseudestanne kahdestaan. On varmasti antoisaa olla ilman lapsia ja saada itselleen aikaa.
Meidän esikoinen oli ensimmäisinä kuukausinaan kovin vatsavaivainen, oli koliikkia ja vaikka mitä ja itse olin todella väsynyt ja loppu, lähinnä ehkä siksi, kun en saanut öisin nukuttua vauvan itkiessä ja jotenkin olin niin kierroksilla, etten pystynyt päivälläkään nukkumaan vaikka vauva nukkuikin silloin vähän pidempiä, muutaman tunnin jaksoja.
Hassuinta oli se, että esim. neuvolassa tai yleensä kylässä vauva oli oikein aurinkoinen, joten neuvolan muutoin ok terkkarikaan ei ottanut lainkaan vakavasti kun yritin kertoa hänelle uupumuksestani. Ja myönnän, että joskus yön pimeinä tunteina kävi aika synkkiä ajatuksia mielessä. Terkkari vaan totesi kerrankin, kuin virkeän näköinen olen. Niinpä niin, oma periaatteeni on, että jos lähden ihmisten ilmoille, niin laitan aina vähän meikkiä ja muutenkin itseni "ihmisen näköiseksi", ja nykymeikeillä todellakin saa ihmeitä aikaan.
Ja totuushan oli se, että monesti saatoin lojua kotoa yöpaidassa ja montakin päivää ilman suihkua, kun en vaan saanut itsestäni sen vertaa irti. Ilmeisesti olis vaan pitänyt raahautua sinne neuvolaankin siinä yökkärissä räjähtäneen näköisenä, niin olisi otettu vakavammin.
Että näin. Pointtina lähinnä nyt herättelin sitä ajatusta, että se mikä näkyy ulospäin ei aina ole se koko totuus.
Meillä jo vanhempi lapsi on vakavasti sairas (syöpä). En tiedä miksi esitän reipasta ja jaksavaa vaikka oikeasti nukun huonosti, ahmin ruokaa, en jaksa lähteä ulos, en naura. Kun minulta kysytään miten menee, niin vastaan kyllähän se tästä... vaikka pitäisi sanoa että kaikki menee perseelleen ja kohta tulee aamu että en nouse enää ylös.
Minua huolestuttaisi paljon enemmän, jos lapseni olisi noin näkymätön ja kuulumaton.
[/quote]
Tällä hetkellä meillä on kaksi "raivopäätä", 3- ja 5-vuotias, yhtä aikaa. Onneksi he eivät raivoa samalla tavalla, että jotain vaihtelua ... :)
Minäkin mietin usein kun kohtaan noita ap:n kuvailemia äitejä, että lisää lapsia vaan. Siinä jotenkin kasvaa ihmisenä kun lapsi makaa velttona marketin lattialla ja huutaa naama sinisenä. Täytyy kertoa, mulle tuli vähän aikaa sitten niin hyvä mieli, kun väsyneenä olin kuopuksen kanssa kaupassa ja hän sai hirveän huutokohtauksen. Ohitse käveli vanhempi rouva joka hymyili minulle lämpimästi ja sanoi "Koittakaa kestää". Varmaan hänellä oli omaa kokemusta ja sen tuomaa myötätuntoa :)
mutta kaikki tosiaan on suhteellista. Itsekin syyllistyn usein siihen, etten pysty asettamaan itseäni toisen asemaan, vaan katson asioita vain omien kokemusteni kautta. Toki ap:n kuvaaman ystävän lapsi kuulostaa helpolta. Joten ehkä lapsen äiti on tottunut siihen, ettei se inahda ikinä yhtään ja sitten kun lapsi tekee jotain ulkopuolisen mielestä hyvin pientä, äiti on ihan äreissään ja ihmeissään ja valittaa.
Mutta silti pitäisi muistaa, että mikä toiselle on suuri taakka, niin toinen selviää siitä helposti, eikä koe sitä raskaaksi. Ei siis pitäisi verrata. Sillä jos lähtee vertaamaan, että kenellä elämä on helpompaa tai vaikeampaa niin AINA löytyy joku jolla menee vielä huonommin (tai paremmin). Tarkoitan siis tällä, että jokaisen murheet on sille itselleen ne suurimmat ja jokaisella pitäisi olla oikeus niitä surra. Sillä eihän täällä mistään voisi valittaa tai murehtia, jos vertaisi aina muihin sillä aina löytyy joku jolla menee huonommin.
Vellot niin syvällä omassa suossasi ettet ehkä edes pysty/halua näkemään sitä, että muillakin on lapsien kanssa haasteita ja vaikeuksia. Luepa vielä tuo tekstisi, katso peiliin ja mieti, että voisiko kuitenkin jollakin muullakin olla lasten kanssa rankkaa - vaikkakin ehkä eri tavalla kuin sinulla?
nämä tällaiset ei ymmärrä mua, kun niiden mielestä vaan niillä on vaikeaa. Jos joskus yritän sanoa, kuinka vaikeaa mulla on kun vauvalla on koliikki ja allergiaa + herää tunnin välein yöllä + on tosi arka ja pelokas ja itkuinen, söisi koko ajan, ei nuku päiväunia, mikään muu kuin syli ja tissi ei kelpaa, itse sairastan masennusta, mies ei auta, kukaan ei auta, mikään ei suju ym., niin eivät kuuntele ja alkavat heti selittää, kuinka heillä on vaikeaa kun vauva inahtaa kahden tunnin välein ja sitä joutuu joskus syöttämään ja sille joutuu joskus vaihtamaan vaipan.
Ap
että siinä sitä vasta jotenkin kasvaa ihmisenä kun lapsi makaa velttona hengistyskoneessa. Raivoamiset marketin lattialla ovat kuitenkin ihan taviselämää.
Mutta kaikki on niin suhteellista ja jonkun mielestä normaali uhmakohtaus marketissa on maailman loppu, toinen unohtaa sen saman tien.
Minua huolestuttaisi paljon enemmän, jos lapseni olisi noin näkymätön ja kuulumaton.
Tällä hetkellä meillä on kaksi "raivopäätä", 3- ja 5-vuotias, yhtä aikaa. Onneksi he eivät raivoa samalla tavalla, että jotain vaihtelua ... :)
Minäkin mietin usein kun kohtaan noita ap:n kuvailemia äitejä, että lisää lapsia vaan. Siinä jotenkin kasvaa ihmisenä kun lapsi makaa velttona marketin lattialla ja huutaa naama sinisenä. Täytyy kertoa, mulle tuli vähän aikaa sitten niin hyvä mieli, kun väsyneenä olin kuopuksen kanssa kaupassa ja hän sai hirveän huutokohtauksen. Ohitse käveli vanhempi rouva joka hymyili minulle lämpimästi ja sanoi "Koittakaa kestää". Varmaan hänellä oli omaa kokemusta ja sen tuomaa myötätuntoa :)
Minua huolestuttaisi paljon enemmän, jos lapseni olisi noin näkymätön ja kuulumaton.
Tällä hetkellä meillä on kaksi "raivopäätä", 3- ja 5-vuotias, yhtä aikaa. Onneksi he eivät raivoa samalla tavalla, että jotain vaihtelua ... :)
Minäkin mietin usein kun kohtaan noita ap:n kuvailemia äitejä, että lisää lapsia vaan. Siinä jotenkin kasvaa ihmisenä kun lapsi makaa velttona marketin lattialla ja huutaa naama sinisenä. Täytyy kertoa, mulle tuli vähän aikaa sitten niin hyvä mieli, kun väsyneenä olin kuopuksen kanssa kaupassa ja hän sai hirveän huutokohtauksen. Ohitse käveli vanhempi rouva joka hymyili minulle lämpimästi ja sanoi "Koittakaa kestää". Varmaan hänellä oli omaa kokemusta ja sen tuomaa myötätuntoa :)
aika pitkälti itse aiheutettua, sanoisin.
Meillä kumpikin lapsi ovat kovin aurinkoisia ja hyvätapaisia (yleenstä) kun ollaan ulkona, kerhoissa, kylässä ja jopa kaupassa. Kotona voi olla sitten toisin, kiukkua tulee, kuopus ei ekaan vuoteen nukkunut kunnolla ja roikkui koko ajan sylissä. Itsekin tosin ulos lähtiessä piristyn ja olen melko aurinkoinen ihminen, joten kukaan muu kuin mieheni ja lapseni eivät oikein usko, että tämäkin äiti on välillä vihainen, kiukkuinen ja väsynyt.
Esim. kuopuksen ollessa pienempi, meidän reissaamiset sukulaisiin ja kaukana asuviin ystäviin vähenivät melko rajusti, ihan siitä syystä, että tämä lapsi ei voinut sietää autoilua, matkat olivat todella rasittavia. Kukaan ei oikein tosissaa uskonut tätä, paitsi oma siskoni, joka kerran erehtyi automatkalle mukaan...
olen huomannut, että monet huutavat naamapunaisena ja hermot riekaleina 2 vuotiaille kaikenlaista ei saa tehdä sitä ei tätä ei tuota. He ovat jo menettäneet hallinnan ja auktoriteetin. Kyllä suurin osa ns. vaativista lapsista johtuu vain huonoista/puutteellisista aikuisten kasvatustavoista,epäjohdonmukaisesta johtamisesta tmv.
Se että lapsi on vaativa on suurimmaksi osaksi aikuisten korvanvälin ongelma. Aikuisten olisi tässä tapauksessa katsottava peiliin ja ryhdistäydyttävä.
Olen samaa mieltä ap:n kanssa, mutta toisaalta se suhteellisuus pitää muistaa. Ihminen venyy kun on pakko venyä, ja sen toisen äidin ei vaan ole tarvinnut venyä kuten ap:n, ja hänelle pienetkin inahdukset kuulostavat kauheilta. Epäreilua tietenkin lasta kohtaan, jos kyseessä on oikeasti helppo lapsi.
Toisaalta kuulosti tutulta myös tuo, että lapset käyttäytyvät eri tavalla ihmisten ilmoilla ja äiti näyttää silloin tällöin ulkona virkeältä, vaikka on oikeasti räjähtänyt ja masentunut... Mulla on temperamentiltaan tuliset, vilkkaat lapset, joiden kanssa ollaan myös istuttu sairaalan vuoteen äärellä. Ja mäkin haluan näyttää ulospäin vahvalta, ja väsyneenäkin ihmiseltä ja naiselta. Moni on sanonut mulle, etteivät ole edes tajunneet, kuinka rankkaa mulla on ollut tiettyinä kausina elämässä, koska se ei näy päälle! En ole välttämättä sitä edes ITSE tajunnut, koska tapanani on purra hammasta ja mennä vaikka kiven läpi. Myöhemmin sitä on vaan ihmetellyt, että miten mä JAKSOIN! Miksen mä pyytänyt enemmän apua? :(
Ja mäkin haluan näyttää ulospäin vahvalta, ja väsyneenäkin ihmiseltä ja naiselta. Moni on sanonut mulle, etteivät ole edes tajunneet, kuinka rankkaa mulla on ollut tiettyinä kausina elämässä, koska se ei näy päälle! En ole välttämättä sitä edes ITSE tajunnut, koska tapanani on purra hammasta ja mennä vaikka kiven läpi. Myöhemmin sitä on vaan ihmetellyt, että miten mä JAKSOIN! Miksen mä pyytänyt enemmän apua? :(
Kuulostaa niin tutulta tarinalta. Tuon esikoisen jälkeen, ja nyt kakkosta odotellessa olen tässä miettinyt, että ehkä elämässä on oikeasti joskus niitäkin tilanteita, että pitäisi vaan ymmärtää "nöyrtyä" ja vaikka pyytää apua, eikä koittaa vaan hampaat irvessä (ulkoisesti hymy huulilla) selviytyä päivä kerrallaan. Mullakin olis varmasti anopin apua tarjolla ihan niin paljon, kuin vaan olis tarvis, mutta esikoisen kanssa en vaan halunnut sitä ottaa vastaan. Ajattelin ehkä jotenkin niin, että itsepähän olemme tämän vauvan halunneet ja itse myös tästä selviydymme. (Ja anopissa toki lisäksi on joitain ärsyttäviä piirteitä, jotka myös vaikuttivat asiaan.. :) )
Ja toki näin jälkeenpäin ajateltuna se pikkuvauvavaihe oli/on lyhyt, mutta pimeinä talvi-öinä naama punaisena (tai sinisenä) itkevä vauva sylissä se aika tuntui loputtomalta. Mutta siitä huolimatta ihmisten kysyessä kuulumisia sitä yleensä vaan vastasi automaattisesti, että "ihan kivasti menee, mitä nyt pieniä vatsavaivoja, mutta niitähän on kaikilla vauvoilla.." tms ympäripyöreää.
Sinä et ymmärrä muita, sillä sinun mielestäsi vain sinulla on vaikeaa.
Oletko muuten harkinnut ensikotia? Jos todella koet, että mikään ei suju ja olet täysin yksin niin hae apua!
nämä tällaiset ei ymmärrä mua, kun niiden mielestä vaan niillä on vaikeaa. Jos joskus yritän sanoa, kuinka vaikeaa mulla on kun vauvalla on koliikki ja allergiaa + herää tunnin välein yöllä + on tosi arka ja pelokas ja itkuinen, söisi koko ajan, ei nuku päiväunia, mikään muu kuin syli ja tissi ei kelpaa, itse sairastan masennusta, mies ei auta, kukaan ei auta, mikään ei suju ym., niin eivät kuuntele ja alkavat heti selittää, kuinka heillä on vaikeaa kun vauva inahtaa kahden tunnin välein ja sitä joutuu joskus syöttämään ja sille joutuu joskus vaihtamaan vaipan.
Ap
Yksi lapseni vaikuttaa varmasti ulkopuolisista erittäin kiltiltä ja ihanalta lapselta. Hän käyttäytyy hyvin kaikinpuolin. Kotona todellisuus on aivan toinen. Ei ikinä suostu tekemään mitä pyydetään, esimerkiksi laittamaan vaatteitaan päälle, pesemään hampaita, harjaamaan hiuksiaan, tai ylipäätään mitään mitä pyydetään. Aamut ovat aivan kauheita, kun lapsi vitkuttelisi tuntikausia asioiden tekemisen kanssa. Tänäänkin jouduin väkisin harjaamaan hänen hiuksensa, kun lapsi oli jo 20min istunut harja kädessään ja vängännyt vastaan minua haukkuen ja kaikenmaailman inhottavuuksia puhuen. Heräämme yli tuntia ennen kuin lapsen pitäisi lähteä kouluun, mutta yleensä pääsee ulos ovesta vasta niin, että ehtii juuri ja juuri kouluun. Melkein aina kun kiellän lapselta jotain, hän rupeaa huutamaan ja kiljumaan ja nimittelemään minua. Hän yrittää kaikin keinoin saada oman tahtonsa läpi, vaikkei ole sitä noilla keinoin ikinä saanutkaan. Lapseni on erittäin tempperamenttinen ja luja luonteinen, joten hermot ovat koetuksella lähes päivittäin. Joinakin harvoina aamuina lapsi yllättää minut ja aamuinen kouluun lähtö sujuu hyvin. Useimmiten kuitenkin kaikki hänen kanssaan on todella vaikeaa.
Meillä muuten on tällä hetkellä myös kaksi 3,½v uhmaikäistä villikkoa. He tuntuvat itseasiassa oikein helpoilta tapauksilta tähän tempperamenttiseen "hankalaan" lapseeni verrattuina.
kaksi lasta, joista toinen todella vaativa ja toinen helppo. jaan tunteesi siitä, että vaativan lapsen vaativuutta ei todellakaan tajua ellei sitä ole itse kokenut!!! jaksuja!
Ja näille äideille sitä toivoo, että jos vielä yhden lapsen saisivat, se olisi supervaativa. Haluaisin nähdä miten suu sitten vääntyy...