huolesta sairaana
Molemmilla murrosikäisillä pojillani todettiin psykologisissa testeissä psykoterapian tarve, taipumus masennukseen uhkana muuten tulevaisuudessa. Tunne-elämään ei hyvää kosketusta ja niiden ilmaiseminen vaikeaa. Ihan kamalaa. Mielestäni olen yrittänyt kasvattaa lapset hyvin. Tosi kilttejä ovat - toisella kouluvaikeuksia ja toisella "mökötyskohtauksia" - joiden takia hakeuduttiin alunalkaen apua hakemaan.
Hirveä suru ja ahdistus nyt itsellä.
Kommentit (6)
eihän kasvatuksessa tarvi olla mitään vikaa. Ja jos vielä ei oo mitään puhjennutta sairautta, ni tilannehan on hyvä, ku ajoissa saavat apua. Älä eti itestäs syyllistä, mahdolliset syyt selvinnee aikanaan. Koita vaan jaksaa ja suhtautua positiivisesti poikien saamaan apuun. Meidän sisaruksilla yhdellä kuudestatoista on ollu masennustaipumusta ja se on saanu hoitoa siihen ja siis avun, eikä mistään kasvatuksellisesta tiettävästi ole ollu kysymys.. sehän voi olla vaikka ihan perinnöllistäkin. Älä sinä masennu hoidon tarpeen vuoksi, iloitse siitä, että saatte apua. :) Jaksamisia ja rohkeutta!
Mistä testeistä on kysymys? Olitteko hakeneet psykologilta apua masennukseen, kouluongelmiin, kaveriongelmiin? Jos testien mukaan pojat tarvitsevat terapiaa, niin sittenhän sitä pitää hankkia, eikö vain? Onko tarve nimenomaan psykoterapiaan, on sitten asia erikseen. Se on makukysmys, josta asiantuntijatkin kiistelevät. Jos lapsellasi olisi käsi murtunut, hankkisit siihen kipsin, eikö vain? Mökötyks ja lievä teiniangsti kuuluvat joka murkun oikeuksiin, mutta jos on ongelmia tai muuten vain tarve puhua terpeutin kanssa, kannattaa terapiaan mennä.
Meidän koululaisellakin on jotain psyykkistä ongelmaa... Tulee kamalan syyllinen olo kun lukee noiden ongelmien mahdollisista aiheuttajista. Ainahan syy on äidin, tai jos ei pelkästään äidin niin sitten vanhempien väinen suhde on syypää, tai lapsen ja äidin välisen kiintymyssuhteen huonous tms.
Aivan mahtavaa, että olette hakeneet apua noin varhaisessa vaiheessa! :) Ei siinä psykoterapiassa mitään sellaista ole, mikä tekisi sinusta huonon kasvattajan. Olen itse istunut vuosia terapiassa - aina 12vuotiaasta lähtien - ja voin sanoa, ettei minun vanhemmissani ole mitään sellaista vikaa, mikä minut sinne olisi ajanut.
Päinvastoin sinun tulisi nostaa itsellesi hattua, koska olet tiedostanut ongelman ja tarttunut siihen nopeasti. Olette päätyneet hakemaan apua lapsillenne ja saatte sitä. Hyvä kasvattaja miettii omien tekojensa seurauksia - kuten sinä nyt teet, kun koet syyllisyyttä lapsiesi "tilasta". Nyt tehtäväsi on seisoa poikiesi tukena ja hyväksyä heidän avun tarpeensa. Kokemuksesta tiedän, kuinka paljon merkitsee, etteivät vanhemmat leimaa lastaan terapian tarpeessa olevaksi hulluksi vaan pitävät häntä normaalina ihmisenä, joka nyt vain sattuu käymään juttelemassa jonkun ulkopuolisen kanssa.
Olisipa tässä maassa enemmänkin vanhempia, jotka uskaltavat hakea lapsilleen apua, jopa sieltä "hullujenhuoneelta" :)
Kiitos teille kaikille ihanille ihmisille! Kyllä ihan psykoterapiasta on kyse. Oli vaan aikamoinen yllätys, jotenkin laitoin ihan vaan murkkuiän piikkiin. Ollaan erottu ku pojat oli pieniä.. Ihan hirveetä miten kamala syyllisyys tuli. Oli kyllä ihana psykologi, sanoi että aikoo järjestää vanhemmillekin vielä keskusteluapua tilanteeseen mikäli tarvis. Ja mistään sairaudesta ei ole kyse, vaan siitä että psyykkinen kognitiivinen kehitys on jäänyt pienen pojan tasolle. Ei edes mitään älykkyyteen vaikuttavaa. KIITOSKIITOSKIITOS!
kasvatukseen liittyvä ongelma olla.