Lannistava äiti....*sisältää valitusta*
Ärsyttää, kun äitini on aina ollut sellainen, että ei usko minun selviävän mistään. Olen aloittamassa uudessa työpaikassa piakkoin, ja, kuten ennenkin, äidille tuntuu olevan kova huoli siitä, kuinka selviydyn niin "vaativasta" työstä. Vaikka oikeasti työ ei ole sen vaativampaa kuin aiempi työnikään, vähän erilaista vain. Itseänikin vähän jännittää parin kotonaolovuoden jälkeen, mutta uskon mahdollisuuksiiini ja kaipaisin ennemminkin rohkaisua kuin lannistamista. Tietysti tässä ollaan aikuisia ihmisiä, mutta jotenkin se oman äidin epäusko omiin kykyihin masentaa......Kun sanoin tästä, äiti ei vastannut oikeastaan mitään. Ei varmaan edes ymmärrä käytöstään. Onko muilla samaa?
Kommentit (17)
Mun ainakin täytyy aina muistuttaa itselleni, että osaan, pärjään ja silti meinaa helposti uskonpuute iskeä. Mitään eväitä en ole kotoa saanut tähän, vain vähättelyä ja epäuskoa. terv ap.
koska lähdin kotoa nuorena ja olen elänyt visusti omaa elämääni. Pikkusiskoni sen sijaan nujerrettiin täysin essun nauhoihin jo lapsena.
2
Olin jääkiekkojoukkueessa maalivahtina. Joka kerta, jos vanhempani olivat katsomassa peliä ja hävisimme, äitini sanoi pelin jälkeen jotain negatiivista suorituksestani. Esim. että "et saanut kiekkoja kiinni", "ei oikein peli sulla kulkenut" jne... Varmaan häpesi silmät päästään katsomossa, kun lapsi päästi maaleja... Joo-o tahallanihan sen tein.
Myös kun sain kerran hyvän numeron ruotsin kokeesta, äitini kysyi, että olenko luntannut.
Onneksi itsetunto on omasta mielestäni kaikesta huolimatta ok
Mitoilla 168/56 olin lihva.
Vakiomuistutus kun läksin treffeille oli, että "muista sitten ettei se x varmaan kauaa sua viitsi katsella".
mutta äitini ei halunnut että pelaan poikien peliä ja vielä poikien kanssa, hui kauheaa, lutkat vain tekee niin. Siis haluaa olla koko ajan poikien kanssa. En ole ollut äitini silmissä koskaan mitään. Muistan kun valmistuin ammattiin ja äiti piti juhlat "pakkohan se nyt on, kun sukulaiset sitä odottaa, vaikka niin huonosti sulla koulu menikin". Ja erehdyin tädin pyynnöstä todistusta näyttämään, äitini repaisi sen kädestäni, laittoi kaappiin piiloon ja sanoi minulle "häpeä, että noin huonoja papereita kenellekään näytät, etkö mitään häpeä!!!". Keskiarvo oli 3-4 välillä ja kai se oli tosi huono... Häpeän vieläkin ja äitini suulla toitotan kun koulu meni aikanaan niiiin huonosti ja kun en sinne lukioonkaan mennyt ja niin edelleen.
muistaakseni jotkut kotipippalot...ja peilin edessä pyörin, niin äiti sanoi, että "luuletkos nyt olevasi kauniskin???"
Jatkuvan vähättelyn ja alaspainamisen vuoksi katkaisin 7 v sitten välit äitiini, ja sen jälkeen on mennyt helvetin hyvin! :) Minä osaan, minä pystyn, minä pärjään ja OLEN KAUNIS, äidistä huolimatta!
Mun äiti tuumas, kun nuorena meikkasin ja valmistauduin lähtemään johonkin juhliin, muistaakseni jotkut kotipippalot...ja peilin edessä pyörin, niin äiti sanoi, että "luuletkos nyt olevasi kauniskin???"
Jatkuvan vähättelyn ja alaspainamisen vuoksi katkaisin 7 v sitten välit äitiini, ja sen jälkeen on mennyt helvetin hyvin! :) Minä osaan, minä pystyn, minä pärjään ja OLEN KAUNIS, äidistä huolimatta!
Onpa juttuja. Enpä ole koskaan ajatellu, et tuollaisia vanhempia on olemassa.
Olen aidosti pahoillani teidän puolesta :( Miten äidit voivat olla noin ilkeitä lapsiaan kohtaan?? Oma äitini on aina ollut moitteeton ja hyvä ystäväni, en osaa samaistua oikein mitenkään, mutta uskomatonta luettavaa nämä ketjun viestit! Tsemppiä teille! Olette kaikki upeita ja ihania aivan taatusti.
oli maatila, joten äidillä riitti töitä. Kerran halusin yllättää ja keitin mannapuuroa. Se onnistui hyvin ja kaikki söi hyvällä halulla. Äiti kommentoi syötyään: "Tosi hyvää puuroa, mutta yks vika oli... Sitä oli liian vähän (olis saanut olla lisääkin)." Sen jälkeen useimmiten laittamissani ruuissa oli *se yks vika* ... Milloin oli liikaa suolaa tai liian vähän jne. Ei tehnyt kovin hyvää murrosikäisen tytön itsetunnolle.
Aikuistuttuani otin sen sitten joskus puheeksi ja äiti suorastaan kauhistui! Hän oli tarkoittanut kommenttinsa ohjeeksi ja opetukseksi, mutta oli vain muotoillut sanansa väärin. Kovasti pyyteli anteeksi ja kiitteli, kun sanoin asiasta, ja on sittemmin yrittänyt sanansa paremmin valita. :-)
Mutta ymmärrä teitä ja toivon paljon voimia!
Meillä oli maatila, joten äidillä riitti töitä. Kerran halusin yllättää ja keitin mannapuuroa. Se onnistui hyvin ja kaikki söi hyvällä halulla. Äiti kommentoi syötyään: "Tosi hyvää puuroa, mutta yks vika oli... Sitä oli liian vähän (olis saanut olla lisääkin)." Sen jälkeen useimmiten laittamissani ruuissa oli *se yks vika* ... Milloin oli liikaa suolaa tai liian vähän jne. Ei tehnyt kovin hyvää murrosikäisen tytön itsetunnolle.
Aikuistuttuani otin sen sitten joskus puheeksi ja äiti suorastaan kauhistui! Hän oli tarkoittanut kommenttinsa ohjeeksi ja opetukseksi, mutta oli vain muotoillut sanansa väärin. Kovasti pyyteli anteeksi ja kiitteli, kun sanoin asiasta, ja on sittemmin yrittänyt sanansa paremmin valita. :-)
Mutta ymmärrä teitä ja toivon paljon voimia!
Samaan hengenvetoon selittäisi, miten en vieläkään osaa edes lapsiani ruokkia.
2
Olen itse vielä 30-vuotiaana niin kiinni äidissä jollakin tunnevyyhdillä, että ei mitään rajaa. Hävettää. Oon se lapsuuden kiltti ja hyvä lapsi sisaruksista, joka teininäkin auttoi äitiä ja oli äidille kaveri yms. Olin hyvä koulussa ja normaalipainoinen, opiskelin, tein kaikkeni, mutta aina silti oli sellainen tunnelma, että mikään ei ole tarpeeksi!
Omillani olen asunut jo pitkään tietenkin, enkä edes lähellä vanhempiani. Takana on masennukset, ahdistukset, bulimiat ja terapiat. Luulisi, että tässä jo osaisi olla itsensä ja ajatella omalla päällään, vaan ei. Olen kai vaan ikuisesti jotenkin mysteerisellä tavalla vain ja ainoastaan PETTYMYS...
Samaan hengenvetoon selittäisi, miten en vieläkään osaa edes lapsiani ruokkia.
2
Ja sitten on näitä toisia äitejä. Omani ei ollut pahimmasta päästä. Mutta itku minulla pääsi, kun tein itse häämekkoni ja se onnistui tosi hyvin mielestäni. Niin eiköhän äiti todennut:"Joo, tuo vetoketju pitää kyllä korjata." (tai helma, tai kaula-aukko tai joku). Tiesinhän minä sen etukäteen, ettei sille mikään kelpaa, mutta tämän yhden kerran ois voinu olla hiljaa.
Muuten ihan ok äiti. Ei mikään paha mollaaja, mutta joskus vähän rasittava.
Minua arvosteltiin etenkin ulkonäköni suhteen. Muitakin sisaruksia on ja he näyttävät enemmän äidiltä, minä taas isältä. Äidiltä näyttävät ovat punkeroita ylipainoisia, minä hoikka.
Äidin mielestä minussa oli kaikki väärin: silmät, leuka, kädet.
Koulusta toin yleensä ysin tai kympin tokareita. Ei riittänyt. Aina kysyttiin, että saiko joku muu vielä paremman. Äiti kehui myös omalla koulumenestyksellään. Löysin myöhemmin todistuksen ja näytti mutsin muisti pätkineen: sellainen tasainen kutosen ja seiskan oppilas.
En tähän laita kaikkia niitä inhotuksia, mitä äiti teki. Nämä ovat milteipä miedoimmasta päästä.Tuttua oli myös tuo, että jos vähän meikkasin niin näytin huoralta. Kävi joskus repimässä mustat pikkuhousunikin. Ihmettelin, että miten olivat kaikki pesussa repeytyneet.
Törkeintä kai oli se, että me sisarukset olimme äidin silmissä aivan eri asemassa. Esim. minulle ei rahaa riittänyt menoihini, piti kaikkia hankkia itse. Jollekin toiselle maksettiin ihan kaikki merkkifarkuista autoon saakka. Minä sain vaatettaakin itseni omilla rahoillani jo sellaisesta esimurkusta.
Joku vuosi sitten otin asiat äidin kanssa puheeksi. Jos äiti olisi pyytänyt anteeksi tai jollain tavoin osoittanut jonkimoista välittämistä olisin antanut asian olla. Äiti kuitenkin väitti, että minä muistan väärin (= minä olen siis valehtelija). Sen jälkeen en ole yhteyttä pitänyt.
Riitti että nainen terrorisoi minua muutaman vuosikymmenen. Nyt on olo helpompi ja olen sinut myös päätökseni kanssa. Vaikka en äitiä enää tässä elämässä näkisi voin sen asian kanssa elää. Äidin kanssa en voinut elää.
joiden mielestä minä en osaa mitään, en tajua mitään, en kelpaa mihinkään, en osaa arvioida kykyjäni, en osaa arvioida voimiani, en hallitse arkeani, en hallitse elämääni...