huusin erityislapselleni, että haluaisin hänen olevan normaali :(
voi kurjuus, miten hirveä äiti olen! Lapselle tuli varmasti kamalan paha mieli. Hermot paloi minulta kun en saa pikkuveljeen kohdistuvaa kateellisuutta ja tönimistä ja kimppuunkäymisiä loppumaan. Lapsellani on asperger ja hän on ihan onneton sosiaalisessa kanssakäymisessä :(
Tulisipa jo lapsi kotiin koulusta, että pääsisin pyytämään anteeksi.
MITEN te muut erityislasten vanhemmat saatte pidettyä omat hermot kurissa?
Kommentit (33)
ja silti olen hänelle sanonut ihan samat sanat samasta syystä. Onneksi tuo poika ei ole ihan normaali, joten ei ole ottaneet itseensä. Mitä nyt joskus yrittää selitellä älyttömiä temppujaan sanomalla että "Äiti, mulla on sellainen luonne, että en saa pidettyä näppejäni irti pikkuveljesta yms." Voi elämä.
Varmasti moni sanoo ihan "normi" lapsellekin todella pahasti. Olet varmasti tosi väsynyt, enkä edes koita ymmärtää koska en tiedä mitä koet. Ärsyttää nämä kun heti ovat haukkumassa ap:ta kun itsellä ei varmaan ole hajuakaan mitä hän käy läpi!!
itse syyllistän itseäni jo niin paljon... ja ihan aiheesta. Tietenkään lapselle ei saa huutaa noin tajuanhan minä nyt sen. Mutta kyllä ahdistaa kun isompi käy tosi rajuin ottein pikkuveljeensä kiinni.
Tuo räjähdysherkkyys ja väkivalta on ihan pakko saada loppumaan, muuten käy vielä jonain päivänä tosi hullusti. Vielä ei onneksi ole käynyt kenenkään vieraan kimppuun, mutta pikkuveli on kyllä saanut kovaa kohtelua. Ja ikäeroa lapsilla on kuitenkin useampi vuosi, joten isompi on pienempään nähden ihan hirveän voimakas. Ei ole auttanut puhe eikä jäähyt. Tai siis auttavat kyllä siinä hetkessä ja lapsi itsekin ymmärtää että niin ei voi käyttäytyä, mutta seuraavalla kertaa kun pinna palaa on taas pikkuveljessä kiinni nyrkein, kynsin ja hampain. Ja HUOM. meillä ei tosiaan kotona hyväksytä väkivaltaa eikä katsota mitään väkivaltaohjelmia ym. Olen tosi väsynyt tähän... millä ihmeellä saan tuon väkivaltaisuuden ja räjähdysherkkyyden kitkettyä?
Varmasti lapsen mieli on yhtä kurja kuin sinulla... Mutta on jo sen verran iso että tietää että joskus tulee sanotuksi sellaista mitä ei tarkoita. Toivottavasti saatte sovittua asian.
Mulla on erityislapsi enkä voi sille mitään että en aina ole niin kärsivällinen kuin pitäisi... Nämä erityislapset ja myöhemmin nuoret ja aikuisetkin saavat varmaan paljon elämässään tähän törmätä. Toisaalta voi olla hyvä että sellainen tilanne ei tule ensimmäiseksi eteen kodin ulkopuolella, mutta tietysti toisaalta lapsen pitää saada tuntea olevansa hyvä ja tärkeä eniten juuri niiden rakkaimpien kanssa.
Mutta menetän kyllä hermoni taviksellenikin, ehkä enemmänkin kuin erityiselle, sekään ei ole ihan oikein, mutta erityiseltä sitä sietää kuitenkin enemmän. Että uskon ettet ihan turhasta pamahtanut =)
Tsemppiä
Ja just tuo aggressiivisuus ja lyhytpinnaisuus on kurjinta. Meillä on myös as-poika, mutta nyt onneksi muksiminen on vähäksi aikaa taas laantunut. Pinna palaa silti hyvin yllättävästi, ei asseilla ole sama mielen logiikka kuin nt-lapsilla.
Kyllä sun lapsesi itsekin varmasti toivoo, että as "häviäisi" tai paranisi. Ei se sitä tee, mutta varmasti assit ja muutkin erityislapset tietävät, etteivät ole samanlaisia kuin muut.
Nyt vaan juttelet vakavasti lapsellesi ja kerrot, että hän on sinulle rakas (yhtä rakas kuin normaali veljensä), mutta että tämä yksi seikka hänen käytöksessään on sietämätöntä. Kysy, miten HÄN toivoisi sinun toimivan ja miten niitä raivonpuuskia voisi yhdessä yrittää välttää...
Voimia sinulle, et arvaakaan, miten tuttu tuo ongelmasi on.
- as-lapsen surullinen äiti -
täytyyhän erityislapsen periaatteessa saada kuulla käytöksestään kovaakin tekstiä vanhemmiltaan. Jos tulee vain päänsilityksiä, menee sitten käsitys siitä, mikä on maailmassa soveliasta ja mikä ei.
Tiedän että voi palaa pinna mutta toi on jo ihan käsittämätöntä!!
Häpee.
tai sairaudesta, jolle hän ei voi yhtään mitään.
Väärää tekoa saa moittia, muttei sitä, että lapsi on synnynnäisesti sairas.
Mutta kuten sanoin jo tuossa, en tuomitse ap:tä. Älköön muutkaan, jolleivät itse ole vastaavassa tilanteessa.
-as -lapsen surullinen äiti -
täytyyhän erityislapsen periaatteessa saada kuulla käytöksestään kovaakin tekstiä vanhemmiltaan. Jos tulee vain päänsilityksiä, menee sitten käsitys siitä, mikä on maailmassa soveliasta ja mikä ei.
Ei kai nyt ole ihmekään, että ap:n tyyppisellä ihmisellä on käyttäytymishäiriöinen lapsi...Näitä on nykyisin niin paljon...näitä "adhd ja asperger-lapsia".
isäni sanonut minua lapsena hulluksi ja kysynyt miksen voi olla normaali ja että miksei minulla ole kavereita. Ei nuo minua ainakaan enää haittaa..
ehdotan että puhutte tuon asian ja otatte opetteluun "käyttäydyn kauniisti sisarustani kohtaan" ja viivoja kalenteriin hyvin menneestä päivästä ja kun on 10 merkkiä, teette kahdestaan jotain kivaa. Positiivisen kautta lapsi oppii ja yrittää.
Meillä dysfasiapoika as-piirtein ja kyllä tuo aggressiivisuuden voimakkuus ja hallitsemattomuus on aivan toista luokkaa kuin muilla lapsillamme, vaikka samoja kasvatuskeinoja olemme käyttäneet.
Kärsii itsekin todella paljon lyömisestään, joka kyllä vähentynyt hienosti. Tuntee itsensä huonoksi, kun ei saa halliitua vihaansa. onkin puhunut, että olisi parempi jos häntä ei olisi :( Äidin ja isän sydän itkee...
tuohon jos laittaisit pojan johonkin sellaiseen urheiluharrastukeen jossa hoyryt paasee pihalle?
Ela nyt liikaa yhdesta kommentista murehdi, kai se on ymmarrettavaa etta aidillakin voi pinna palaa.
Mitenkäs lapsi käyttäytyi koulusta tullessaan? Pyysitkö anteeksi, pyysiko lapsesi pikkuveljeltä anteeksi?
Mun pojalla on adhd- ja as-epäilyt, mutta mun ei ole tarvinnut hänelle huutaa lyömisestä. Ehei, mun poika höpöttää ohjelmoinnista. Raivostumiseen asti. Jankajankajanka.
Mulle on suotu lehmän hermot. Lapsia on tasan tuo yksi ja hänelle on aina pidetty rajat, joidenkin mielestä liian tiukatkin.
että "normaalikin" voi töniä ja käydä pikkuveljen kimppuun. Lapsen voi olla hyvä tajuta se.
kaikilla äideillä joskus pinna palaa ja kun ihan normaalia pääsäät siinä vaiheessa suustaan sammakoita. Jos olisit tavis-lapselle sanontu jotain tyhmää niin tuskin sitä edes yhtä paljon miettisit... Tsemppiä !
Onko lähelläsi muuten esim. autismiliiton paikallisyhdistyksen vertaistukiryhmää ?
Minulla on myös AS-lapsi ja paljon voimaa saa kun näistä tilanteista keskustelee muiden vanhempien kanssa ja toteaa ettei ole yksin.
Ja urheiluharrastuksesta - kun ei näitä lapsia niin vaan harrastuksiin laiteta, kun eivät osaa olla ryhmässä ja pysty seuraamaan ohjausta ilam, että aikuinen seisoo koko ajan vierellä... Mutta toki urheillaan ihan muuten paljon
Hän kuitenkin ymmärsi, etten vihaa häntä vaan käytöstä.
Erityislapseni on 10v ja hänellä on sanan löytämisessä vaikeuksia.
Joskus olen hänelle tiuskaissut, koita nyt saada sanottua.
Inhottavia tilanteita ja minä en ainakaan unohda niitä ja kykene antamaan itselleni anteeksi.
Voimia kaikille joilla on haastetta elämässä! :)
Pyydä anteeksi ja yritä antaa itsellesi anteeksi. En usko, että kukaan äiti voi rehellisesti sanoa, että ei esim yli 10-vuotiaalle lapselle ole koskaan elämänsä aikana sanonut rumasti. Ja luultavasti on vielä pahempi juttu jos luulee ettei ole, koska silloin lapsi ei ole saanut anteeksipyyntöä niistä asioista, millä häntä on loukattu.
on aina ollut tapana puhua hyvin suoraan. Sanon varmaan joka päivä lapsille, että en tajua heidän höpinöistään mitään jos en tajua. Samoin he voivat sanoa aika todenmukaisia huomautuksia omista ja muiden käytöksestä, eivätkä he todellakaan mitenkään häiriintyneitä ole. Tätä taustaa vasten en oikein ymmärrä miten vähäisistä asioista jotkut ihmiset kokevat syyllisyyttä. Jos olet sanonut rumasti, niin pyydä anteeksi ja selitä ettet tarkoittanut mitä sanoit, tai että ajatus tuli ilmaistua vähän väärällä tavalla kiukunpuuskassa. So what? Kyllä lapsi sen ymmärtää, varsinkin jos itselläänkin on tulistuva luonne. Kyllä maailmaan rumia sanoja ja jonkun verran rumaa käytöstäkin mahtuu, kunhan se ei jatku koko ajan. Erityislapsen kanssa hermot ovat varmasti kireällä useammin kuin tavislapsen kanssa, mutta se on vain luonnollista. Älä ota niin vakavasti.
Kyllä sitä vain on pysyttävä aikuisena ja hillittävä itsensä, vaikka nykyisin vanhempia ei saakaan syyllistää mistään.