Kun kukaan ei pidä yhteyttä :ó(
Alan olla täysin kyllästynyt ja pettynyt ihmisiin. En enää luota keneenkään, niin paljon pettymyksiä on vuosien varrella tullut.
Enkä jaksa tähän sen kummemmin asioita selitellä. Tuntuu vaan niin uskomattomalta, että oikeasti; minulle ei lähetetä sähköpostia, ei viestejä, ei soiteta, ei käydä (vaikka pyydän), ei kutsuta kylään, ei kommentoida facebookissa... muutama poikkeus on jotka joskus viestivät ja laittavat kiertoviestejä sähköpostiin. Mutta muuten saan olla ihan omassa rauhassa. Aina on ollut näin, kukaan ei ole kaivannut ystävyyttäni, vaikka mielestäni olen ollut täysin kelpo ystävä, tarjonnut apua, kuunnellut. Olen ostanut tärkeille ystäville kukkia ja lahjojakin välillä, silti minut on unohdettu ennen pitkää, sitten kun minusta ei ole ollut mitään hyötyä. Eräälle ystävälle olin (hän oli silloin kotiäiti) vain baariseuraa, hän kinusi aina niin kauan että suostuin lähtemään vaikka asuin eri paikkakunnalla ja kyytiongelmia oli, mutta järjestin ne. Sitten kun itse kerran pyysin niin hän ei, yllätys yllätys, lähtenytkään. Enää ei pidä mitään yhteyttä.
Jotenkin vaan tuntuu niin surulliselta, masentavalta.. olen niin monta kertaa luottanut ja todella monta kertaa pettynyt. Ihan viime vuosinakin vielä. Enää en uskalla ystävystyä/kiintyä keneenkään.
Käyn terapiassa mm. näitten ihmissuhdeasioitten takia.
Kommentit (43)
Taidatte odottaa ystävältä vähän liikaa!
Osallistuin joskus keskusteluun aiheesta, kun mies ei koskaan osallistu siivoukseen. Siinä aika monelta tuli kommentti, että naisten pitäis relata vähän, ettei joka päivä tarvi imuroida. Ja sitten perään vakuuttelua, että meillä imuroidaan vain kolmesti viikossa, ja ihan siistiä on sitenkin.
Oli siihenkin pakko kommentoida, että meillä imuroidaan kahdesti kuussa, ja sekin on miehen mielestä liikaa.
Ihan sama tässä. Joku kuvittelee meidän yksinäisten olevan vain idiootteja, jotka ei ymmärrä mitään suhteellisuudesta. Kyllä täällä ihan oikeasta yksinäisyydestä kuitenkin puhutaan, jos ystävät ei oo viimeiseen vuoteen muistaneet soittaa...
Mulla on yksi ystävä, joka pitää minua ystävänään, mutta ei mekään kovin läheisiä olla. Pari kertaa vuodessa nähdään välimatkan takia. Serkkuni kanssa saatan jutella 2 kertaa vuodessa. Tällä paikkakunnalla ei ole kavereita, saati ystäviä. Siskon kanssa soiteltiin ennen päivittäinkin, kunnes tajusin, että hänellä on omat ystävänsä ja jätin soittamatta. Ei ole elokuun jälkeen kuulunut hänestä mitään.
Minä en käytä energiaani valittamiseen, vaan omaan perheeseeni. En enää edes yritä haalia tai ylläpitää ihmissuhteitani.
Sanotaan, että ystävät ovat kullanarvoisia hädässä. MInulla on ollut oikeesti aika monta kriisiä, jossa kukaan ystävistäni ei ole minua tukenut. Minä sentäs oleb lähettänyt otan osaa-kortteja, kukkia sairaalaan, synttärikortteja. Enää en muista ketään. Olen erakoitunut. Jos meidän perhe kuolisi, kukaan ei siitä tietäisin kuukausiin, varsinkin jos se tapahtuisi kesälomalla.
molempien toimet vaikuttaa. Jos homma ei toimi, niin onko syy vain ja ainostaan siinä toisessa?
molempien toimet vaikuttaa. Jos homma ei toimi, niin onko syy vain ja ainostaan siinä toisessa?
ettei kanssani haluta olla :(. Jos minä en ota yhteyttä, niin sitten ei ota kukaan.
Ihan kysymykseen vain vastauksena: En todellakaan ajattele, että joka viikko pitäisi jollain löytyä aikaa soittelemiseen. Ymmärrän että ystävillä on ihan yhtä kiireistä elämä kuin itsellänikin.
Ihan kiva olisi, kun about kerran kuussa edes joku ystävä soittaisi. Jos ystäviä olisi pari tai kolme, niin eipä yhden niistä tarvisi soittaa kuin parin - kolmen kuukauden välein keskimäärin. Sellainen tuntuisi ihan kivalta.
että kovin läheisiä ystävyyssuhteita ei halutaakaan. Ollaan yhdesssä kun halutaan pitää hauskaa. Murheiden kaatopaikkana olo ei oikein enää kiinnosta ketään.. niistä on selvittävä ihan itse, muillakeinoin.
että kovin läheisiä ystävyyssuhteita ei halutaakaan. Ollaan yhdesssä kun halutaan pitää hauskaa. Murheiden kaatopaikkana olo ei oikein enää kiinnosta ketään.. niistä on selvittävä ihan itse, muillakeinoin.
Onhan ihan julkisesti tunnustettuakin, ettei yhteisöllisyyttä nykyään enää juurikaan ole olemassa. Mielenkiintoinen näkemys.
Ei todellinen elämä ole sitä, että ollaan jatkuvasti menossa ja kylässä ja soitellaan ja nähdään.
Lapsiperheillä on iltaisin aika niin kortilla, että ei siinä kerkee muuta kun laittaa ruokaa ja vähän hengähtää.
Taidatte odottaa ystävältä vähän liikaa!
Mutta kerroppa miksi ensin kun asutaan samalla paikkakunnalla, nähdään usein ja soitellaan usein. Mutta kun toinen muuttaa vähän kauemman, niin loppuu jopa soitot? Ymmärrän että kyläily ei ole enää niin helppoa, mutta että luuriin tarttuminenkin jää kokonaan pois, se ihmetyttää.
ihan että kysyisi vaan että mitä kuuluu, ei olisi mitään ns. virallista asiaa. Mutta ei, edes omat siskot ei soita :(.
Voin kyllä soittaa ja sopia tapaamisen kaverini kanssa mutta en ikinä soita kenellekään vain kysyäkseni mitä kuuluu. Siksi mulla on jäänyt vähälle muualla asuvien kavereideni kanssa yhteydenpito jos näillä ei ole aktiivisesti käytössä olevaa meiliä tai eivät ole FB:ssä. En kertakaikkiaan vaan ole mitään soittelijatyyppiä. Mielelläni kyläilisin mutta lähtö kolmen pienen lapsen kanssa jonnekin toiselle puolelle Suomea ei käy ihan noin vain.
Ei todellinen elämä ole sitä, että ollaan jatkuvasti menossa ja kylässä ja soitellaan ja nähdään.
Lapsiperheillä on iltaisin aika niin kortilla, että ei siinä kerkee muuta kun laittaa ruokaa ja vähän hengähtää.
Taidatte odottaa ystävältä vähän liikaa!Mutta kerroppa miksi ensin kun asutaan samalla paikkakunnalla, nähdään usein ja soitellaan usein. Mutta kun toinen muuttaa vähän kauemman, niin loppuu jopa soitot? Ymmärrän että kyläily ei ole enää niin helppoa, mutta että luuriin tarttuminenkin jää kokonaan pois, se ihmetyttää.
ihan että kysyisi vaan että mitä kuuluu, ei olisi mitään ns. virallista asiaa. Mutta ei, edes omat siskot ei soita :(.
Niin soita sinä! ei kai sen niin väliä kuka soittaa...
välillä aina sähköpostia ja kysyy kuulumiset, tai soittaa.
Jos haluaa olla yhteyksissä niin soittaa itse..
Miksi odottaa että toinen tekee sen mitä minä haluan?
välillä aina sähköpostia ja kysyy kuulumiset, tai soittaa.
Jos haluaa olla yhteyksissä niin soittaa itse..
Miksi odottaa että toinen tekee sen mitä minä haluan?
Ei toisen tarvitse olla aina se joka ottaa yhteyttä, myös toinen voi sitä tehdä ja pitääkin.
ihan että kysyisi vaan että mitä kuuluu, ei olisi mitään ns. virallista asiaa. Mutta ei, edes omat siskot ei soita :(.
Niin soita sinä! ei kai sen niin väliä kuka soittaa...
mutta ei sitä loputtomiin jaksa yksipuolisesti pitää yhteyttä
Niin soita sinä! ei kai sen niin väliä kuka soittaa...
kyllä sillä on väliä kuka soittaa. Jos aina vain toinen on se aktiivinen osapuoli niin kyllähän se kertoo paljon. Ei sellainen ole ystävyyttä, tai se on vain toispuoleista ystävyyttä. Kyllä ystävyydessä on molemminpuolinen halu kuulla toisen kuulumisia ja molemmat pitävät sitä ystävyyttä yllä. Yksipuolinen ystävyys hiipuu väkisinkin, kuten yksipuolinen rakkauskin.
Samat ajatukset taallakin. Olen muuttanut ulkomaille, ja pikku hiljaa kaverit unohtaa. Yhden s-postin jalkeen ei heista kuule mitaan, ellen itse ota yhteytta. Onneksi sentaan liityin Facebookiin, muuten olisin taysin ulkona kaikkien kuulumisista.
Taalta yritan etsia uusia kavereita, mutta ei ole viela onnistunut.
Ystävät ovat jotenkin jääneet. Ehkä osaksi siksi, että heillä ei ole lapsia tai on isopmpia lapsia. Itselläni on 3 vuotias. Muutama ystävä on pyytänyt liittymään facebookiin, eivät halua muuten pitää yhtyettä. Jos jollain yksinäisellä täällä olisi heittää osoite, niin voisin kirjoittaa.
Minulla on neljä todella hyvää ystävää, joista yksi kyllä lähestyy spostitse vähintään kerran viikossa, ellen itse ehdi ensin. Kun ollaan jatkuvasti jutuissa, niin aina on kirjoitettavaakin sitten ja toinen on kärryillä. Kolme muuta on passiivisia... Eräskään ei ole soittanut tai tekstannut tai laittanut mailia oma-aloitteisesti pariin vuoteen. Yleensä ei vastaa viesteihin, puhelimeen kyllä vastaa. Alkaa nyppiä. Tein yhteydenpitolakon ja 7kk on mennyt ilman mitään kontaktia. Enkä tosiaan ollut mikään rasittava tyrkky vaan yhteydenottoja oli maksimissaan kerran-pari kuussa. Pitää silti mua ystävänään, koska olen esimerkiksi lapsen sylikummi...
oon aina ollut yksinäinen, saanut "väkisin" pitää kavereita, yrittänyt ehkä liikaa miellyttää, mutta ei kelpaa. Laskee itsetuntoa, kun tietää, ettei oma seura kelpaa kenellekään. Jotenkin olen joka paikassa alkanut tarkkailla itseäni, miten käyttäydyn, miltä näytän, onko mulla outo ilme päällä vai missä vika, kun ajan kaikki ihmiset pois luota.
Jos minulla ei olisi miestäni tai äitiäni, olisin täysin yksin. Kokeilin vasta näin.. pidin taukoa facebookissa kuukauden enkä soittanut/viestittänyt kenellekään. Kukaan ei kysynyt tähän kuukauteen, mitä mulle kuuluu. Paitsi äitini. Olen alkanut luovuttaa.. miksi mun pitäisi keheenkään pitää yhteyttä, kun ei ketään oikeesti kiinnosta mun elämä.
säälittävää.