Tiesitkö että lapsi päivytyksessä/lääkärillä kaikki tapaturmat kyseenlaistetaan pahoinpitelyiksi?

Ahdistava kokemus ollut joka kerta, vaikka siis ei todellakaan pahoinpidellä lasta.

Taysin päivystyspoliklinikoissa tutkitaan lähes viikoittain, johtuvatko hoitoon tuodun lapsen vammat pahoinpitelystä.



Harva tunnustaa lääkärille pahoinpidelleensä lastaan.



- Lääkärin täytyy tällöin vain uskoa näkemäänsä. Se voi olla ahdistavaa etenkin nuorille lääkäreille, joilla on usein samanikäisiä lapsia, lasten ja nuorten kirurgian ylilääkäri Juhani Merikanto sanoo.



Merikannon mukaan pahoinpitelyt ovat lisääntyneet ja lääkäreiden valmius epäillä pahoinpitelyä on parantunut.



Merikanto sanoo, että tarkemman selvittämisen kynnys on pidettävä matalana. Epäillyt pahoinpitelyt käsitellään lastenklinikan pahoinpitelytyöryhmässä.



Työryhmään kuuluvat lasten kirurgi, lastenlääkäri, röntgenlääkäri, sosiaalityöntekijä ja lastensuojelun edustaja. Merikanto arvioi, että epäilyn puheeksi ottaminen voi herättää pahoinpitelyyn syyllistyneet vanhemmat, vaikkei heitä todettaisikaan syyllisiksi.



- Yhdysvaltalaisen näytön perusteella 90 prosentissa tapauksista pahoinpitely jää tähän. Jos asiaa ei käsitellä, noin joka kymmenes lapsi kuolee pahoinpitelyyn myöhemmin.



Lääkärin sana ei paina oikeudessa



Merikanto sanoo, että lääkärin rooli on lähellä poliisia anamneesin aikana, mutta sen jälkeen huoli keskittyy koko perheen hyvinvoinnin parantamiseen.



Toisinaan lastenlääkärit ovat todistajina oikeudessa. Merikanto pitää oikeusistuimia sairaalasta erillisenä maailmana.



- Olen kokenut sen aika hankalaksi. Vaikka tieteellinen näyttö osoittaa vahvasti, etteivät vammat ole voineet syntyä kerrotulla tavalla, näytön ei usein katsota riittävän.

epäilyjä?



huh.



Eiköhän ole lapsen etu, että mahdollisest pahoinpitelyt tutkitaan. Lisäksi on epäilyttävää, jos saman perheen lapsille koko ajan tapahtuu sairaalahoitoa vaativia tapaturmia.

Jää ehkä haaviin ne oikeat pahoinpitelijät, muillahan ei ole mitään syytä huoleen.

mutta asia jäi kyllä siihen.

Mutta kieltämättä hiukan karmii ajatus siitä, miten HYVIN ne lekurit oikeasti osaa erottaa pahoinpitelyvammat vaikkapa tapaturmista tai sellaisista, jotka ovat syntyneet lasten painiessa keskenään.



Ei varmasti ole kiva ja yhdentekevä juttu, jos syyttä joutuu epäillyksi lapsensa pahoinpitelystä.

Siksi lapsia ei aina viedä lääkäriin, vaikka syytä olisi. Ja jo puhua osaaville lapsille sepitetään peitetarinoita, joita heidän pitää kertoa, jos joku kysyy mustelmista ja ruhjeista. " Pyysin sitä itse" on tyypillinen lause, jonka kohdalla kellojen pitäisi soida.

Jos lapsella on vain yksittäinen murtuma tms. niin vaikka sen syntytapa jäisikin epäselväksi, ei sellaisen perustella keneltäkään lapsia pois oteta. Mutta murtumat ylipäätään ovat äärimmäisen harvinaisia pienillä lapsilla. Ja murtumasta näkee kyllä yleensä onko se syntynyt esim lapsen raajaa vääntämällä tai kiertämällä, ja sellaisen murtuman aikaansaamiseksi tarvitaan voimaa, jota ei toisella lapsella ole.



Jos lapsella on epämääräinen murtuma, niin yleensä koko lapsi röntgenkuvataan, jotta nähdään onko lapsella aiempia jo kenties parantuneita (huonosti) ruhjeita, joista ei ole mainintoja. Eli onko lasta pahoinpidelty aiemmin, mutta jätetty viemättä päivystykseen.



Tällaiset tutkimukset ovat kyllä jokaisen lapsen etu, vaikka totta kai vanhemmille kiusallisia.