Lue keskustelun säännöt.
Kysymys äidin epävarmuuksista..
28.11.2008 |
Osaisikohan joku neuvoa tai tsempata tämmöisessä oudossa ongelmassa:
Poikani 2 v ja 3kk osoittaa mieltään minua (äitiä) kohtaan. Minä en kelpaa juuri mihinkään, ja tuntuu tosi pahalta kun hän ilmoittaa että äiti ei saa viedä nukkumaan ja äiti ei saa laittaa vaatteita jnejne. Isä on nyt paras kaikessa, ja joskus minusta tuntuu että hän haluaa tahallaan loukata minua (esim sanomalla illalla kotona että oli päiväkodissa isää ikävä mutta ei äitiä, vaikka vaikea samalla uskoa että hän sitä tahallaan tekisi). Olen rv 28 ja varmasti vähän yliherkkä, mutta taustaa löytyy myös lapsuuden hylkäämiskokemuksista, enkä meinaa mitenkään pystyä ottamaan hänen kommenttejaan kevyesti. Poika on kovasti isän perään, jonka kanssa tehdään remonttijuttuja yms, ja minä sitten taas enemmän luen ja piirrän jne hänen kanssaan. On vain sellainen olo, että en ole tarpeeksi hyvä tälläisena, vaikka aina sanotaan että vanhempien ei tarvitse olla samanlaisia..Mitään erikoista lähiaikoina ei ole tapahtunut josta voisin päätellä tämän johtuvan. Voiko tuon ikäinen olla nyt jo mustasukkainen vauvasta? Olemme hänelle siitä puhuneet ja hänkin puhuu usein vauvasta äidin mahassa..mutta, tuntuu jotenkin hassulta että hän oikeasti ymmärtäisi mitä se tulee tarkoittamaan kun vauva tuleekin kotiin.
Kun olen hänen kanssaan kahdestaan, kaikki menee usein tosi kivasti eikä hän protestoi minua kohtaan. Isä voi olla useamman päivänkin pois kotoa työmatkalla, kun hän palaa niin poika on vain onnellinen, mutta jos minä olen päivänkin jossain, hän kääntyy entistä enemmän isänsä puoleen ja protestoi tai ignooraa minut kun tulen kotiin. Nyt en juurikaan uskalla lähteä minnekään, kun pelkään että sitten joudun taas tekemään entistä enemmän töitä saadakseni tilanteen normalisoitumaan. Tiedän että on normaalia että eri kausina on äiti parempi ja sitten taas isä, mutta ongelmani on lähinnä siinä, että poika ei samalla lailla tunnu loukkaavan isäänsä, eikä myöskään protestoi isällensä..
Omasta mielestäni olen ihan hyvä äiti, ja rakastan lasta enemmän kuin mitään ja osoitan sen hänelle joka päivä (ja kerron myös), siksi tämä tuntuu niin kurjalta ja kummalliselta. Varmasti monen teidän mielestä tämä on liioittelua, mutta olen vain tosi surullinen ja pojan sanat ja teot tuntuvat kurjilta, tuntuu että minun pitäisi nyt jotenkin muuttua toiseksi ihmiseksi koska isän temppuilut ja äijä-jutut uppoavat kuin veitsi voihin..samalla olen tietysti tosi iloinen että mieheni on aktiivinen ja hyvä isä, ja olen onnellinen heidän lämpimästä suhteestaan.
Miltä tämä teistä kuulostaa? Keksiikö joku jotain selitystä tälle tilanteelle joka auttaisi minua näkemään asiaa eri perspektiivistä, ilman itsesyytöksiä..Kiitos jos jaksoitte lukea tänne asti.
Kommentit (6)
Kiitos viesteistä, helpottaa kun ylipäätään sanoo asian ääneen ja saa kuulla että muutkin ovat samassa veneessä, vaikka asioihin suhtaudutaankin kovin eri tavoin. Miksi isät pääsevät niin helpolla :) ?
Tiedän järjen perusteella, että asiathan ovat juuri näin kun sanotte, mutta tunne ja järki ei aina kulje käsi kädessä. Sanoin myös miehelleni että tarvitsen juuri niitä onnistumisen kokemuksia jotta saisin sellaisen vahvan uskon omaan äitiyteen jota minulla ei ehkä oikein ole ollut koskaan..mutta, nyt niitä kokemuksia ei oikein tule kun poika pistää parastaan kokeilemalla minua. työstän niitä omia juttujani terapiassa, mutta pelkään vaan kovasti että ennenkuin pääsen niistä yli olen jo ehtinyt aiheuttaa äiti-lapsi-suhteeseen jonkun korjaamattoman aukon. luulen myös aina, kun koen että poika inhoaa minua, että se johtuu siitä kun olin silloin kaksi päivää pois tai silloin sitä ja tätä..hohhoijaa, ihan typerää tiedän, mutta ihmismieli on kumma juttu.
Lapsi on vahva kuten sanoitte, mutta äiti ei vissiin..siinäpä harjoittelemista, mutta kiitos avustanne, helpotti jo paljon ja pidän nämä seuraavan kerran mielessä kun tulee tilanne joka meinaa johtaa kolmen tunnin itkusessioon, niinkuin toissapäivänä..(lapsi ei onneksi tajunnut sen johtuvan hänen käytöksestään.) Taidan myös olla vähän raskaana :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monesti olenkin itseäni syyttänyt, että jotain meni ihan vauva-aikana pieleen meidän vuorovaikutussuhteessa. Olin varmaan liian väsynyt ja vihainen johtuen tuosta väsymyksestä ja vauva vaistosi sen :-( Voisikohan tätä vielä mitenkään korjata?
äidistä. www.mll.fi -sivuilta löytyy hyvää perustietoa eri-ikäisten lasten kehityksestä, käypä lukaisemassa.
Vauva muodostaa ensisijaiseen hoitajaansa symbioottisen suhteen, ei toissijaiseen, joka on isä. Siksi äidistä irtaannutaan ja uhma koskee äitiä enemmän kuin isää, isä pääsee helpommalla. Lapsen voimakkain irtaantumisvaihe on 2-3 -vuotiaana, lapsi erillistyy silloin omaksi persoonakseen. LApselle se on ristiriitaista aikaa - äitiä sekä rakastetaan että häneen kohdistetaan negatiivisia tunteita. Lapsi pelkää äidin hylkäämistä, koska lapsi tajuaa, että hän ja äiti eivät ole yhtä ja he voivat olla eri mieltä asioista. LApsi esittää välillä välinpitämätöntä, että kestäisi pelon - välillä taas hän taas kaipaa kovasti läheisyyttä.
En olisi siis yhtään huolissaan. Omasta taustastasi johtuen olet herkkä hylkäämiskokemuksille, ja nyt koet lapsesi käytöksen hylkääväksi. Sinun kannattaisi työstää omaa hylkäämiskokemustasi ja yrittää saada itsevarmuutta äitinä - olet lapselle todella rakas ja tärkeä - yritä päästä loukkaantumisen tunteista, sillä ne voivat hämmentää lasta eivätkö ole hänen kehitykselleen hyväksi. Suhtaudu lapseen lämpimästi ja ymmärtävästi. Hän ei tosiaankaan tarkoita "pahaa", on vaan hämmentynyt uusista tunteistaan - ristiriidasta, mitä omaksi persoonaksi kasvaminen tuottaa.
älkää syytelkö itseänne. Lapsi on vahva, ei se murru yksittäisitä tapahtumista ja hankalammista ajanjaksoista, jos en eivät ole poikkeuksellisen traumaattisia (näkee vanhempiensa kuolevan tms oikeasti kamalaa).
Lapsenne ovat uhmaiässä tai sen kynnyksellä. Oma tahto on asia, jota on PAKKO kokeilla, harjoitella ja kyseenalaistaa kaikki tavallinen rutiini. Olkaa vain vahvoja, ystävällisiä ja rakastavia. Pitäkää arki raiteillaan ja turvallliset rajat, joissa saa uhmailla ja oikutella.
Kaikkein pahinta (normaalielämässä) pienelle on huomata joutuvansa jatkuvasti vastuuseen päätöksistään. Siis jos annatte periksi kaikelle ja kaikessa ja lapsi huomaa pyörittävänsä arkea. Se on turvaton tilanne isommallekin.
Hän myös tietää, että hyväksyt hänet. Hän uskaltaa olla sinulle ilkeä ja purkaa pahaa mieltään sinuun ja tietää, että rakastat häntä silti. Usko tai älä mutta olet varmasti rakkaampi pojalle kuin isänsä, jota hän ihailee. Isää täytyy vähän mielistellä, koska ei ole varma rakastaako hän ehdoitta. Tietenkään lapsi ei ajattele näin, mutta vaistomaisesti hän tuntee näin. Isät on pojille yleensä niitä ihailun kohteita ja siksi heitä täytyy vähän mielistellä.
Tuo jos lähdet ja kun tulet poika reagoi protestoimalla tarkoitaa sitä, että pojalla oli ikävä ja hän on suuttunut sinulle, kun jätit hänet.
Ilman isää hän pystyy olemaan, vaikka on tietenkin onnellisempi kun tämä on kotona.
Mielestäni tämä tarkoittaa, että olet poikasi tärkein ihminen. Saattaa muuten olla mustasukkainen, jos tajuaa, että mahassasi on pieni vauva.
Tuo käytös tuskin helpottuu vauvan synnyttyä vaan päinvastoin. Ehkä on hyväkin, että saa sitten paljon huomiota isältä.