G: Mikä on mielestäsi paras ikä ja elämäntilanne ensimmäisen lapsen synnyttämiseen?

Ja mieluiten olisi talous turvattu, koulutusta ja työpaikka ja ennenkaikkea, kaiken tämänkin korvaa hyvä tukiverkosto, lähellä asuvat isovanhemmat ja kummit, jotka pystyvät auttamaan vaikka päivittäin lastenhoidossa.



t. Talous turvattu, koulutus kesken ja ikää oli 25 eikä tukiverkostoa kovin lähellä.

Jälkikäteen olisihan tuota lapsentekoa voinut lykätäkin vielä. Tai sitten tehdä reippaasti aikaisemmin...

Meillä oli vakituiset työpaikat, oma asunto, olimme asettuneet tälle paikkakunnalle, yhteiseloa liki 10v ja lapsi monta vuotta toivottu. Olimme aikuistuneet ja elämä oli rauhoittunut jo hyvin kotipainotteiseksi.



Meidän esikoinen siis syntyi meille ihan täydelliseen aikaan. Näin jälkikäteen voi todetakin, että ehkä lapsettomuusvuosilla oli tarkoituksensa. Parempi oli saada lapsi tuohon tilanteeseen kuin esim. kesken opintojen tai ennen vakituisia työpaikkoja. Itse en olisi osannut äitiyslomasta nauttia jos olisi pitänyt etsiä töitä samalla.

Naimisissa, opiskelut kesken (mies valmistui kun lapsi oli 2 kk ja jatkoi vätiöskirjan teolla). On sopinut meille.



En osaa sanoa mikä olisi paras kaikille, mutta olen taipuvainen ajattelemaan että opitmi olisi saada eka lapsi alle 30 v (biologiset syyt) *JOS* lapsi on toivottu ja elämäntilanne on suht vakaa (parisuhde, ei mitään isompia kriisejä kuten sairauksia perheessä tmv). Monille tämä ei kuitenkaan ole paras tai edes mahdollinen vaihtoehto. Taloudellisesti en kovin suuria vaatimuksia asettaisi.

että asiat omassa elämässä ovat niin, että on kykenevä lapsesta huolehtimaan. Mitään absoluuttista parasta ikää tai aikaa ei ole, eikä tule jos sitä jää odottelemaan.



Mielestäni hyvä ja lämmin ihmissuhde ja talous kunnossa riittää pääsemään alkuun. Vakituista työtä, asuntoa voi hakea myöhemminkin, eikä opiskelukaan aina ole este, jos toinen on vakituisessa työssä. Mutta se mikä sopii toiselle, ei toiselle välttämättä sovi. Huom. kaikilla ei ole eläviä isovanhempia, joten niiden puuttuminen ei toivottavasti ole kenenkään mielestä este lasten hankkimiselle. ;)

kun sain esikoisen. Silloin olin mieheni kanssa ollut lähes 4 vuotta naimisissa, opiskelut oli opiskeltu (ainakin sillä erää), vakituinen työ oli molemmilla (tai no mies on yrittäjä), ja elämä muutenkin aika seesteistä. Tunnettu oltiin tosemme jo 7 vuotta. Koira oli esikoisen tultua maailmaan 3 vuotias, eli pentuvaihe siltäkin lurjukselta ohitettu:)

Meistä vaan tuntui että tuolloin oli sopiva hetki. Näin jälkeenpäin olisi esikoinen voinut tulla pari vuotta aikaisemminkin, mutta hyvä näinkin. Mutta tuossa vaiheessa itselleni oli ihan paikallaan irrottautua työelämästä hetkiseksi, ja se kannatti, siis henkisesti.

pari vuotta työkokemusta, mutta ei vakituista työpaikkaa vielä tuolloin. Aviomieheni opiskeli. Parisuhdetta takana vasta 1v kun pienokainen sai alkunsa toivotusti. Toinen lapsi syntyi muutamaa vuotta myöhemmin. Nyt on opiskelut opiskeltu ja vakituiset työpaikat molemmilla. Olemme onnellisia ja edelleen yhdessä yli 5v. jälkeen, eikä aikomustakaan erota. Tunnesuhde hyvin läheinen, sillä olemme tunteneet pitemmän aikaa, vaikka virallisesti parisuhteessa vasta melko lyhyen ajan. Että kaikki voi mennä hyvin myös näin. ;)

Minä olin vajaa 26 v. kun sain esikoisemme. Mies opiskeli ja teki töitä, minä olin työtön, koska olin irtisanoutunut raskaana ollessani edellisestä vakityöpaikasta, koska muutin miehen kanssa samalle paikkakunnalle. Naimisissa oltiin ja ollaan edelleen. Minusta tuo oli meille hyvä tilanne ja ikä.

Minä olin vajaa 26 v. kun sain esikoisemme. Mies opiskeli ja teki töitä, minä olin työtön, koska olin irtisanoutunut raskaana ollessani edellisestä vakityöpaikasta, koska muutin miehen kanssa samalle paikkakunnalle. Naimisissa oltiin ja ollaan edelleen. Minusta tuo oli meille hyvä tilanne ja ikä.

Olimme tunteneet vasta noin vuoden kun aloimme odottaa esikoista ja menimme naimisiin, mutta näin oli tarkoitettu. Edelleen olemme onnellisia ja rakkautta riittää ja odotamme toista lastamme.