Miten sinusta tuli ateisti/agnostikko?
Kommentit (48)
Jokainen oikea ateisti osaisi kirjoittaa oikein. ;)
Mulla prosessi meni niin, että avioeron jälkeen uskoni oli heikoilla, mutta rukoilin joka päivä useampaan kertaan. 3 vuoden päästä erosta tapasin humanistimiehen, joka ravisteli minut järkiini ja pääsin rationalismin pariin.
Mies on vapaa, samoin minä. Hänellä on tärkeä " lähetystyö" kesken, tuen häntä ihmisten palauttamisessa järkiinsä. Kävimme paljon keskusteluja aiheesta ja kaikki lopulta valkeni minulle.
Kävin koulussa lukion oppimäärän uskonto-opetusta (kirjoitin uskonnon arvosanalla L) ja olen ollut kiinnostunut uskonnosta, ja kävin raamattukerhoakin. Ei ollut tarpeeksi tarjontaa ja vastauksia ev-lut. kirkolla. Ajattelin alaa pappina ja kanttorina, mutta ei tuntunut omalta. En halua lähteä valehtelemaan ja näyttelemään ja hallitsemaan joukkoja sanan voimalla, en ole tarpeeksi esiintyjäsorttia vaikka puheita ja saarnoja osaan kirjoittaa ja olen kirjottanutkin erinäisiä puheita ja saarnan palasia avustajana. Otin selvää lähipiirissä muiden erikoisemmista uskonnoista. Muutuin pikkuhiljaa agnostikoksi tässä sivussa. Kavereina ja tuttavina pappeja ja papiksi opiskelleita, teologeja. Poikaystävänä jonkin aikaa turmion tielle joutunut lestis, joka ei tiennyt itsekään mitä etsii, viimeinen tikki oma miehen tapaaminen, joka on ateisti. Olen edelleen kiinnostunut uskonnoista ja niiden tutkimuksesta.
Kirjoittaminen on jäänyt.
Vanhempani käyvät kirkossa ja seurakunnan tilaisuuksissa, mutta kiihkouskovaisia eivät todellakaan ole. Mielestäni lapsuuteni uskonnollinen kasvatus oli ihanteellista. Meillä luettiin iltarukoukset, kävin pyhäkoulussa ja seurakunnan leireillä, mutta mitään raamatunluku-tuokioita tai sotilaallista uskonnollista kuria ei ollut.
Rippikoulussa kun uskonasioita käsiteltiin tiiviisti lyhyessä ajassa, moni leiriläisistä tuli uskoon, minä taas huomasin, että en uskokaan. Minkäänlaista kapinaa vanhempia kohtaan tähän ei sisältynyt. Oma uskomattomuuteni oli itsellenikin aluksi järkytys.
Agnostikoksi itseäni ajattelen.
Lapseni näyttävän tulleen äitiinsä:-)
mutta minua kiehtoo suuresti juutalainen usko, jossa Jumala todella on aika epämiellyttävä hahmo, ja silti siihen uskotaan.
Koeta nyt kasata itsesi. Vaikka ajattelisitkin noin, onko ihan pakko tulla heittelemään moisia, jonka tietää toisia loukkaavan? Asiansa voi esittää monella tavalla.
Fiksu ihminen ei loukkaa kanssaihmisiään tarpeettomasti.
t.8
Tai siis en ole kokenut tarpeelliseksi määritellä itseäni. Mutta jotain tähän aiheeseen kuuluvaa kuitenkin. =D
Näin olen kuitenkin ajatellut lapsesta asti ja kiihkouskovaisella mummolla on osansa asiassa...
Olen ollut todella kiinnostunut uskonnoista (lähinnä sosiaalisina ympäristöinä) ja mieltäni on askarruttanut aina kysymys, miksi ihmiset haluavat uskoa yhteiseen jumalaan? Miksi ihmiset kaipaavat kirkkoa? Minä en ole noihin kysymyksiin löytänyt vastausta, ehkä minulta puuttuu joku ominaisuus, joka ihmisille normaalisti kasvatetaan. JA jottei hihhulit innostuisi väittämään minua moraalittomaksi ja tämän olevan se puuttuva ominaisuus, niin voin kertoa omaavani huomattavasti tiukempia moraalikoodistoja, joita tämä yhteiskunta esimerkiksi vaatisi. Minä " uskon" ihmiseen sekä kykyymme tehdä hyvää ja rakastaa.
että jos jumala olisi olemassa, hän olisi sadistinen kusipää jos katsotaan mitä maailmassa tapahtuu. Sellainen oletus 11:lla on kyllä, että jumala ei voi olla sadistinen kusipää jos aikoo olla jumala. Se onkin sitten toinen kysymys että voiko jumala olla sadisti vai ei.
Vierailija:
Aloin ajattelemaan omilla aivoillani enkä hyväksynyt valmiiksi annettuja vastauksia
Mitä vanhemmaksi kasvan ja mitä enemmän kuulen ja luen juttuja kiihkouskovaisista, niin sitä enemmän uskontoja vihaan.
Mitä tämä sadistinen " jumalamme" kertoo ihmisestä? Jumala on sellainen, jonka ihminen mielessään luo, se on jokaisen henkinen olotila. Toki uskonnot vaikuttavat ja muokkavat jumalkäsitysä, mutta jumala on sellaisenaan jokaisen siihen uskovan mielessä. Minä en arvosta niitä ihmisiä, joilla on sadistinen jumala.
- ateisti
Mitä tämä ateismi kertoo ihmisestä? Ateismi on sellaista, jonka ihminen mielessään luo, se on jokaisen henkinen olotila. Toki uskonnot vaikuttavat ja muokkavat ateismia, mutta on sellaisenaan jokaisen siihen uskovan mielessä.
Olen lukenut muutakin kuin yhtä kirjaa on varmaan oikea vastaus. Esko Valtaoja auttaa aina.
Kaipa se johtuu kaikista näistä epäkohdista ja taikatempuista joita tähän kyseiseen tarinaan liittyy.
Myöskin se vähentää uskottavuttaa kun maailma on pullollaan eri uskontoja ja jumalia. Luulisi, että jos kerran kaikki on yhdestä lähtöisin, niin kaikilla olisi tämä sama kyseinen luoja.
Ponttisi meni nyt hieman ohi, kun yritit olla nokkela? Yrititkö sanoa, että myös ateismi on käsitys jumaluudesta? Tai siis jumalattomuudesta? Aivan, sehän se pointti onkin. Mutta minä ateistina kritisoin niitä jumalkäsityksiä, joissa jumala on julma. Ateistina minä luon itse käsitykseni, mikä on mielestäni julmaa jne. Tietenkin siihen vaikuttaa kulttuuri ja kasvatus, mutta minun maailmankuvassani ihminen on itse vastuussa, eikä voi piiloutua luomansa jumalkäsityksen taakse. Sitä paitsi minulle on ihan sama mihin uskot. Minä kritisoin sitä, että jumaluuden ja uskonnon nimissä ihmisiä uhkaillaan (mm. helvetillä ja ikuisella kadotuksella/kärsimyksellä) ja pakotetaan käyttäytymään saman uskonnon nimissä ihan kummallisin tavoin. Näitä esimerkkejä on kaikkien valtauskontojen historiat täynnä.
Vai jumalat noin yleensä? Yliluonnollisuuden? Kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuuden? Kaiken mistä ei ole tieteellistä todistetta?
Tämä on avartavaa keskustelua, kiitos ap:lle hyvästä aloituksesta.
Itse olen tiedettä sekä monien uskontojen ydinsanomaa arvostava ihminen, jonka on vaikea lokeroitua. Pidän hyvinkin erilaisia elämänkatsomuksia mahdollisena.
Ateisti kieltää. Sanon itseäni ateistiksi ja olen tyytyväinen olotilaani. On minussa sen verta agnostikkoa, että suostun myöntämään, etten voi mitään varmuudella todistaa. En mihinkään suuntaan.
Miksi sitten päädyin sanomaan itseäni ateistiksi? Lapsesta lähtien olen ollut pakana, olen kastamaton ja minulla ei ole mitään uskontoa. Teini-ikä oli välillä rankka, koska jouduin muodostamaan oman maailmankuvani niillä eväillä, mitä oli ja aika paljon etsinkin omia ratkaisuja. Olen siis lukenut paljon uskonnoista, historiasta, sosiaalisesta kulttuurista, ihmisestä, filosofiaa jne. Minulla on tiukka moraalikoodisto (esim. ihmisellä on täysi oikeus koskemattomuuteen, joka on rikkomaton).
Suhteeni uskontoihin ja jumaluuksiin olen ratkaissut seuraavasti: Olen valmis kuulemaan ja keskustelemaan. Otan vastaan hyviä ajatuksia, joilla voi kehittää itseään ihmisenä. Mutta (tämä on koko jutun ydin) minulla on elettävänä tämä yksi elämä, jonka aion käyttää mahdollisimman hyvin (mittarit hyvälle elämälle olen määritellyt itse ja ne varmasti muuttuvat vanhetessani), minua ei kiinnosta, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Kuolema katkaisee tämän elämän.
Tässä elämässä valitsen olevani mahdollisimman hyvä ja tekeväni mahdollisimman hyviä ratkaisuja. Vaikka olisi olemassa jumala, minun tehtäväni ei ole miellyttää häntä, vaan minun tehtäväni on valita valintani itse. Jos uskovaisten jumala ei ratkaisujani hyväksy, niin missä ongelma? Minussa, uskovaisten jumalassa? Eikö uskovaisten jumala nimenomaan antanut ihmiselle vapauden valita? Jos hän antaa vapauden valita, eikä salli tätä vapautta käytettävän, niin hän on silloin itse kahtijakautunut. En minä tässäkään elämässä yritä noudattaa kaksisuuntaisia ohjeita (siinä ei ole mitään järkeä), niin miksi antaisin vielä sellaisia ohjeita antavan mielikuvitushahmon vaikuttaa elämääni? Jumalkäsitys on niin täynnä ristiriitoja, ettei siinä ole mitään järkeä. Maailma on ristiriitainen ja siinä aallokossa on vain luovittava, mutta se, että ottaisin vielä ristiriitaisia " ohjeita" vastaan. HUH!
Lapsena minut kasvatettiin iltarukouksiin, pyhäkouluun ja pelkäämään Jumalaa. Äiti oli normiuskovainen, isä ei kai ollenkaan. Teininä seurustelin pitkään lestadiolaisesta perheestä olevan pojan kanssa, joka kohteli mua huonosti. Silloin mietin ja pohdin uskoa ja rukoilin, kävin näitä asioita läpi myös uskonnon opettajani kanssa lukiossa. Silloin uskoin.
En osaa sanoa, mitä tapahtui, mutta vähitellen kasvoin siihen, että en rukoile, en usko rukoilemiseen tai syntiin, en usko Raamatun tapahtumien tapahtuneen, en pelkää mitään jumalaa eikä se ohjaa käyttäytymistäni. Eli mielestäni olen vain välinpitämätön. Aivan sama uskon asioille. Jopa siinä määrin aivan sama, etten edes luokittele itseäni miksikään ateistiksi tai agnostikoksi. Mitä väliä sillä on ja mitä se kenellekään kuuluu? Ei kiinnosta edes itseäni.
Mielenkiintoista oli lukea, että monille prosessi on ollut selkeä tai sille on jokin syy. Itse koen vain ajautuneeni nykyiseen tilanteeseen ja koska olen tyytyväinen siihen, niin näin elän ja tulen elämään.
Olen vaan huomannut,että minä todellakin olen agnostikko.