Miten motivoida itsensä muuttamaan toiselle paikkakunnalle ?
Miehelle tarjolla etenemistä ja haluamansa innostavampi työ.
Minulla täällä hyvä ja mieleinen työ.
Lapsilla hyvä koulu ja harrastusvalmentajat.
Asunto ja naapurit kiva.
Uudella paikkakunnalla vanhemmat lähempänä, joten molemminpuolista apua helpommin saatavissa.
Sinänsä tuttu kaupunki, joka kasvanut ja kehittynyt, mutta jotenkin lapsellinen ajatus, että " pitiäisi mennä eteenpäin eikä taaksepäin elämässä" .
Iso homma muuttaa, ja vaakakuppini kallistuu täällä pysymiseen, mutten haluaisi olla se joka on este mieheni onnellisuudelle työnsä puolesta - se taas heijastuu kaikkeen.
Mitäs neuvoisitte ?
Kommentit (7)
kun on perheen perutanut, silloin ei yhden ihmisen mielipide voi vaikuttaa muidenkin puolesta, vaan usein vaaditaan kompromisseja puolin ja toisin.
yhteisöjen menetys kirpaisee minua eniten, hyvät valmentajat ja tutut naapurit ja muiden lasten vanhemmat. Tuntuu raskaalta rakentaa kaikkea taas alusta.
Muutto olisi isommasta kaupungista pienempään, jossa ei mitään " hohtoa" .
minäkin varmasti saisin töitä, mutta väsyttää ajatus taas kaiken rakentamisesta alusta (iän myötä kangistunut ? ;) ).
Toisaalta en haluaisi olla vamo, joka estää miestä toteuttamasta ammatillista unelmaansa.
Koko perheen hyvinvointia ajatellen on asioita puolesta ja vastaan.
Sanotaan aina, että lapset joustaa ja sopeutuu. Mutta kyllä se on iso rytinä niillekin vaihtaa koulut ja kaverit, varsinkin kun nyt on hyviä ystäviä.
Ihan ei-juu-vaarinhousut tilanne !
Ja niin, se " hohto" . Lapsellista kyllä. Ja tavallaan sitä nytkin asuu " kylässä kaupungin sisällä" . Tällä hetkellä tuntuu sille, että tämä on maailman paras kylä ja on vaikea löytää parempaa.
Olemme juuri asettuneet tänne, lapset ovat koulussa, heillä on ystäviä, kavereita, harrastuksia, osaavat paikallisen kielen, minulla on ystäviä, tuttuja, tunnen seudut ja kaupat, osaan lajitella roskat paikallisittain, meillä on toimivat puhelin-, pankki- ja tietoliikenneyhteydet.... (lista on loputon).
Ja muutto ei innosta sitten vähääkään.
Uudessa kaupungissa en tunne ketään entuudestaan. Sukulaiset ovat vähän lähempänä kuin aiemmin, mutta onko sillä eroa onko etäisyyttä 3000 km vai 1000km? Lapsille on koulu valittu, jatkavat samalla kielellä kuin nytkin. Mutta harrastukset katkeavat (kun eivät osaa paikallista kieltä eikä ryhmiin pääse kesken kauden). Itse en osaa kuin alkeet ko. maan kielestä, uusien tuttavuuksien saaminen ahdistaa, samoin kuin taistelut pankin, puhelin-, sähkö- ja kaasuyhtiöiden kanssa. Ja lisäksi: tulevassa asuinkaupungissa ei ole samaa " hohtoa" kun nykyisessä. Onneksi pystyn jatkamaan omien töiden tekoa uudessa kaupungissakin. Se on minulle henkireikä kaiken hälinän ja sählingin keskellä.
Mutta tähän se johtaa, kun miehen työn perässä kulkee... Ja mies aina keskittää voimavaransa miettimiseen, minkälainen auto meille otettaisiin. Huh, onko sillä mitään h*:n väliä millä kotterolla kuljetaan (minun käytännön kommentit valuvat kuuroille korville) kun kaikki muu elämä on täysin sekaisin!
Eiköhän elämä asetu uomiinsa uudessakin kaupungissa. Ahdistus on aina pahimmillaan kun tuleva muutto on harkinnassa/tiedossa, mutta vielä sen verran kaukana ettei mitään konkreettista voi oikein tehdä. Sitten kun pääsee uuteen kotiin ja aloittaa järjestelyn, niin asiat kummasti loksahtelee kohdalleen.
Kumman vähän nuo miehet tuntuvat laittavan arvoa käytännön järjestelyille, jotenkin pikku juttuja, jotka hoituvat itsestään, joista naiset pitävät käsittämättömän paljon meteliä ?!
Mutta ehkä se on niin, että me naiset niitä pesänrakentajia ollaan.
Miten olette tehneet päätöksen muutosta ?
Itse " myin" muuton ajatusta itselleni mahdollisuudella vielä neljännestä lapsesta, kun työt katkeavat hetkeksi kuitenkin. Mies on kuitenkin pikkulapsivaiheesta jo saanut tarpekseen ja haluaa, että on muutakin elämää.
Aikamoinen elämän risteyskohta kaiken kaikkiaan.
Saimme onneksi itse hieman vaikuttaa tulevaan asuinkaupunkiimme, mutta tosiaan ulkomailla jatketaan.
Olemme muuttaneet aika monta kertaa, ja tähän hommaan on tullut jonkin verran rutiinia. Tosin nykyisin lasten takia suunnittelen, että tämä tuleva on viimeinen kerta kun asumme ulkomailla. Lapset ovat yleensä suurin vastustava voima muuttoa suunniteltaessa, mutta toisaalta he yleensä sopeutuvat uuteen paikkaan nopeammin kuin aikuiset. Tähän tietysti vaikuttaa lasten ikä, yli 10-vuotiailla sopeutumiseen voi mennä yli vuosikin aikaa. Alle kouluikäinen sopeutuu huomattavasti nopeammin.
Aikuisena on työlästä luoda sosiaalinen verkosto. Juttukavereita löydän yleensä aika helposti, joten sillä homma lähtee mukavasti käyntiin. Ja kun joskus pakon edessä täytyy näitä kavereita sitten vaivata jossain asioissa, niin vähitellen syntyy tukiverkko. Mutta siihen voi mennä pari vuotta aikaa. Sen jälkeen elämä helpottuu merkittävästi, kun ei ole pulassa ihan pikkuasioiden vuoksi.
Tuleehan sitä aina ikävä vanhoja harrastuksia, kavereita ja asuinpaikkoja. Mutta toisaalta uusissa kuvioissa on aina jotain, joka on kuitenkin paremmin kuin vanhassa. Ja usein saavuttaa jotain sellaista, jota ei olisi voinut saavuttaa ilman muutosta. Näistä vain ei tiedä koskaan etukäteen, ja siksi olisikin niin mukavaa vaan pitäytyä vanhassa tutussa elämäntavassa.
mä oon " kulkenut" miehen perässä. Lapsia on useampi. Ollaan asuttu ulkomailla, ja tällä hetkellä kaukana suvusta ja ystävistä. Muuttaessa minun ahdistus oli aika valtava. Pikku hiljaa olen kyllä tottunut mutta en voi sanoa viihtyväni. Koko ajan kaipaan pois. Töitä en täältä ole saanut, miehen kesäloma aikaa jotai sijaisuuksia tarjosivat.
Nyt olen monesti harmitellut päätöstä. JA olen alkanut puhumaan että muutettaisiin takaisin. Kauaa en aijo enää miestäni ootella, jos ei vaihtoehtoja ala näkyä niin harkitsen muuttoa lasten kanssa yksin. Olen ootellut kohta 10v että mies olisi valmis lähtemään ja muuttamaan.
Ollaan siis kulettu miehen työn perässä ja paikka on vaihtunut muutaman kerran.