Kamala 30 kriisi iskemässä! Kohtalotovereita tai ylipäässeitä?
Tuntuu että mulla on elämä mennyt ihan hukkaan. " Vasta" olin elämäniloinen ja kaikkeen positiivisesti suhtautuva teini. Sitten yhden erehdyksen takia puoli elämää mennyt ihan pilalle. Kyseessä siis mies jonka kanssa aloin seurustelemaan 15 vuotiaana. En ehtinyt viettää mitään normaalia elämää mitä tuon ikäisen pitäisi saada elää. Seurustella ja viettää aikaa muiden kanssa. Mies erittäin mustasukkainen ja haukkui minua ihan harrastusmielessä joka ikinen juopottelureissu. Kerran löi ja potki. Minä vain purin hammasta ja kestin kun olin muka niin rakastunut. Läheisriippuvuutta se oli. Miksi minä en päässyt hänestä eroon vaikka oli monta tilaisuutta.
Opiskelut meni miten meni kun ihmissuhde oli niin voimia syövä. Viikolla tapeltiin puhelimessa ja viikonloput oltiin mykkäkoulussa. Opiskeluiden jälkeen pääsin heti töihin jossa ylenin melko heti. Sitten tukahdutin suhteen aiheuttaman pahan olotilan työntekoon. Sieltä teiniajoilta asti minun parhaaksi ystäväksi tuli ruoka joka ei pahoittanut minun mieltäni (muuta kuin silloin kun katsoin peiliin ja näin paisuneen olemukseni), niin kuin mieheni teki. Seksi ei sujunut, puhua ei osattu.
Jaksoin jostain kummasta uskoa siihen asti että saimme esikoisemme, luulin että kyllä hän muuttuu kun lapsi tulee. Idiootti minä! Sitten sain purkaa läheisyyden kaipuutani lapseeni. Halusin toisen lapsen vaikka tiesin että ettei mies auta senkään kanssa. Halusin toisen lapsen että esikoisellani olisi sisarus. Hyvin olen lasteni kanssa pärjännyt ilman apuakin.
Nyt kun täytän pian kolmekymmentä olen katkera. Elämälle. Itselleni. Miehelleni. Olen antanut parhaat vuodet itsestäni ihmiselle joka ei minua kunnioita ennen kuin nyt. Mies siis lopultakin heräsi kun sanoin että haluan erota. Annoin tulla kaikki patoutumat mitä vuosien varrella on kerääntynyt. Kaikki tulee vain liian myöhään. En tunne miestäni kohtaan enää yhtään mitään. En tiedä milloin edes olen tuntenu. Ruuan kanssa taistelen joka päivä, välillä se voittaa mutta yleensä selviän voittajana. Olen laihtunut vuodessa liki 30 kiloa ja alan näyttää normaalilta. Miten vain päästä tästä katkeruuden tunteesta eroon?
Kiitos kun sain purkaa tuntoja.
Kommentit (4)
Tarinasi kuulosti hurjalta! Mutta yksi hieno asia siinä oli: valoa saattaa olla tunnelin päässä ilman eroakin, jos uskallat ja haluat sitä nähdä ja JOS miehesi on oikeasti kasvanut ja haluaa tosissaan muuttua. Tosin ikävä kyllä sait kuulostamaan miehesi sen verran narsistilta, että niinköhän hän on tosissaan vai vain paniikin vallassa lupaa kuuta taivaalta...? Mitä ikinä teetkin, tarvitset itse apua. Tarvitset sitä voidaksesi päästä menneisyydestä yli ja katkeruudesta eroon. Sitä prosessia ilman tulevaisuutesikin on menneisyytesi vankina, vaikka muuten tuntisitkin nyt olosi jo vahvemmaksi.
En usko, että kyse on mistään tavallisesta 30-kriisistä vaan vain siitä, että vihdoinkin olet kasvanut itse valtavasti ja osaat arvostaa itseäsi sellaisena kuin olet. Mieti rauhassa eri vaihtoehtoja elämäsi suunnalle sekä itsesi että lastesi näkökulmasta. Asioilla on tapana järjestyä, toivottavasti löydät sisäisen rauhan tavalla tai toisella pian.
parisuhdeterapiassa ollaan syksy käyty, ilman tulosta. Välit on ihan ok, mutta kuten jo kirjoitin, minulta on tunteet täysin kuoleet. Mies on sanonut että olen hänen elämänsä suuri rakkaus (kuka muu olisi sietänyt tällaista elämää ja kohtelua näin kauan?!) ja vaikka näin on niin hän ei lupaa mitään että osaisi tai edes haluaisi muuttua. Ei kuulemma halua alkaa mielistelemään vain menettämisen pelon takia. Uskon että tämä on totta, enkä minäkään mitään " keinotekoisia" tekemisiä halua. Lupasin syksyllä että katsotaan vielä vuoden loppuun ja jo sinä aikana alkoi tilanne lipsumaan entisille urille.
Aikuistunut olen valtavasti lasten syntymien myötä ja sen kautta alkanut miettimään myös itseäni. Valitettavasti tämä minun ajattelutapa " toisten onni ennen omaa" on kääntynyt itseä vasten. Ja luulisin että lapsillakaan ei ole hyvä olla ja nähdä tällainen roolimalli onnettomasta, ahdistuneesta ja katkeroituneesta äidistä.
Ehkä tämä tästä vielä joskua iloksi muuttuu kunhan pääsen kauemmaksi miehen vaikutuspiiristä. Toki lasten takia tulemme aina olemaan tekemisissä toistemme kanssa, mutta ei sen enempää kuin on pakko. Täytyy miettiä saisinko järjestettyä jotain terapiaa itselleni, se voisi tehdä hyvää.
TAjusin just, että sen voi niinkin lukea. Ei, en kehota ketään jäämään huonoon tilanteeseen vain siksi, että se kasvattaa ihmisenä! :D Tarkoitin, että menneitä vaikeuksia saa perspektiiviin päästämällä irti itse- ja muista syytöksistä; ja nykyisiin ja tuleviin vaikeuksiin saa rohkeutta pitämällä katseensa siinä palkinnossa, mikä lopussa odottaa.
Rauhoitu. Elämä on nyt siinä. Sinä et ole tehnyt mitään väärää vaan ehkä korkeintaan tyhmästi joskus. Nyt tiedät enemmän, olet aikuinen, kokenut ihminen. Mieti, mitä olet elämäsi varrella oppinut ja miten sinua on koulittu - ja mieti, miksi. Siihen on syy, jos avaa itsensä sen kuulemaan ja näkemään.
Ja muutaman vuoden kuluttua opit päästämään irti katkeruudesta ja näkemään elämäsi siunauksena. Opit myös päästämään irti niistä " pitäis" ja " haluaisin" -alkuisista ajatuksista ja nauttimaan nykyhetkestä.