Onko täällä aikusten tyttärien äitejä, joilla äiti-tytär suhde jäänyt etäiseksi?
Tai sitten toisinpäin. Etäisen äitisuhteen omaavia tyttäriä täältä varmaan löytyy... Mukaanlukien minä.
Olisin vain kiinnostunut, mitä em. äiti ajattelet asiasta? Vai ajatteletko mitään? Mietitkö, miksi suhteenne on etäinen? Onko näin ollut jo lapsuudesta/nuoruudesta saakka? Vai onko suhteenne etääntynyt vasta aikuisiällä?
Itselläni on nyt joku kriisivaihe(?), pohdiskelun paikka, miksi oma äitisuhteeni on erittäin etäinen. Mitään riitaa tms. ei ole koskaan ollut. Jo osa lapsuusmuistoistani muistuttavat, että äiti ei ole ollult lähellä. Joten miten suhde voisi olla läheinen nyt aikuisenakaan?
Tosi sekavaa tekstiä joo, mutta olisi kiva kuulla, jos jonkunlaisia kohtalotovereita löytyy...
Kommentit (4)
osittain siksi että pelkään minusta tulevan samanlainen kuin omasta äidistäni :(
Minulla ei ole yhtään muistikuvaa että äiti olisi pitänyt minua sylissään tai halannut, eli etäisyys alkanut jo alle kouluikäisenä, eipä sitä enää tässä vaiheessa millään korjata
Minullakaan ei ole mielikuvia äidin sylissä istumisesta. Koska olin ns. terve, pärjäämistäni pidettiin itsestäänselvyytenä. Ja minähän pärjäsin, tosin hankin itselleni nuorena lapsen (tyttäreni), ja viimeaikaisten pohdintojen perusteella paljoltikin itselleni " äidiksi" , ja omaksi perheeksi, mikä kamala taakka pienelle lapselle. Eli onko sitten ihme, että olemme etäisiä...
Tai velvollisuuden tunnosta käyn tapaamassa häntä kerran viikossa, mutta hän ei tiedä minusta mitään. Ei mitään mistä pidän, mitä puuhailen työni jälkeen (ei kyllä ymmärrä työni sisältönikään).
Hän ei ole kiinnostunut elämästäni tai lapsistani.
Tytär on nyt muuttanut omilleen, asunut jo puolisen vuotta poissa. Emme paljoakaan tapaa; ehkä kerran kahdesssa viikossa. En soita hänelle lähes lainkaan, ehkä kerran viikossa lähetän tekstiviestin. Hän ei ota minuun yhteyttä oma-aloitteisesti lainkaan.
Emme varsinaisesti ole riidoissa mistään. Tytär on luonteeltaan hyvin erilainen kuin minä, eli olemme eri aallonpituudella, näin on aina ollut. Oma äitini sai minut hyvin iäkkäänä, ja hänen aikansa meni täydelleen kehitysvammaisen sisareni hoitoon. Nyt äitini ikävöisi minua ja haluaisi kovastikin tapailla, minulle hänen tapaamisensa on pakkopullaa. Sanomattakin lienee jo selvää, ettei äitini osallistunut tyttäreni hoitoon tai minun elämääni itsenäistyttyäni juuri lainkaan. Nyt sitten haluaisi olla tekemisissä, kun kehitysvammainen on laitoksessa.