Seitsemän vuotta olen ollut tiukasti sitä mieltä, että en halua/tarvitse miestä.
nyt alkaa olla toisia ajatuksia, ja on ylipäätään ikävä toista aikuista. Tähän asti olen ollut ihan tyytyväinen yh-äiti. Hävettää jotenkin, kun olen ollut siitä varsin äänekkäästi varma, että sinkkuna tulisin olemaan koko ikäni... nyt jos hurahdankin mieheen, tuntuu että menetän kaiken uskottavuuden. On minulla sellainen " vakiomies" , josta olen alkanut vuosien varrella välittämään-vaikka periaatteesta en haluaisi. Mutta kun ikävä ahdistaa jopa joskus. Miten minä tämän homman junailen? pitäisikö ukolle jotenkin sanoa, että on alkanut tehdä mieli vakavampaa suhdetta, vai miten...? olen ihan pihalla jo näistä parisuhdeasioista.
Kommentit (2)
Ei koskaan pidä sanoa ei koskaan. Siinä on se aikuistumisen paikka, kun joutuukin perumaan sanojaan. Toisaalta se on pienempi paha kuin mennä elämässä eteenpäin.
Kavereita oltiin jo valmiiksi monta vuotta ennen tätä " järjestelyä" . Nyt olen vaan huomannut itsessäni ihan uusia piirteitä: juuri tuon ikävän, ja mustasukkaisuuden (tuo ei ole ollut ikinä minua itseäni !!).