On se kumma kun tämä sekundäärisen lapsettomuuden tuska ei hellitä!
Meille on toivottu toista lasta (ja yritetty hoidoilla) 7 vuotta. Joskus kun lapsemme oli 2- vuotias alettiin yrittämään aktiivisemmin ja siitä n. 3 vuotta oli yhtä helvettiä. Kaikki muut saivat jo toista tai kolmatta lasta. Sitä kipua on niin vaikea kuvata. Kaupassa ja muualla kyttäsin pitkään kenellä on kaksi lasta ja minkälainen ikäero niillä on. Mitään muuta ei mielessä pyörinyt vapaahetkinä kun se miten joku muu saa pitää vauvaansa ja katsella sisarusten kasvua.
Sitten tuli aika jolloin tuntui, että nyt asia on käsitelty. Löysin uuden harrastuksen eikä se ole kovin vauvamyönteinen sinänsä. Lapsemme on jo koulussa ja lapsen kaverit puoliksi asuvat meillä. Silti mua aina vaan jaksaa järkyttää kun joku pitkään yksilapsinen ilmoittaa olevansa raskaana. Itsellä on ikävä perussairaus jonka vuoksi toisen lapsen yrittäminenkään ei ole meille enää kovin järkevää. Tavallaan on hyvä näin enkä edes haluaisi toista mutta toisaalta taas ajatus siitä, että en enää koskaan saa omaa vauvaa syliini on ahdistava ja kurja. Haluaisin niin tuntea ne vauvapotkut vielä mahassani ja pidellä omaa pientä vauvaa sekä katsoa hänen kasvua. Vaan ei.
Millä tästä kauheasta olosta pääsee eroon koskaan? Sittenkö kun kaikkien kavereiden lapset on isoja eikä kukaan enää saa vauvoja? Pitääkö mun siihen asti kärvistellä tuntien kateutta ja kipeää kaipuuta? Meneekö osa elämästä hukkaan ja olenko vanhana katkera kun en koskaan saanut toista lasta? Miksi pitää olla tällainen vankila?
Ja ennenkuin joku suuttuu niin minä olen onnellinen ainoasta lapsestamme! Tiedän, että se, ettei saa ollenkaan lapsia on aivan eri asia eivätkä nämä ole verrattavissa. Tiedän, että on tuhansia ihmisiä jotka antaisivat mitä vaan edes yhdestä lapsesta mutta jokaisella on omat henkilökohtaiset kriisinsä, minulla se on tämä. Perussairauden vuoksi adoptio tai mikään sijaislapsijuttu ei sovi meille.
Kommentit (24)
Ap, sama täällä. Ei ihan täysin, mutta sinne suuntaan kuitenkin. Esikoista toivoin 2,5 vuotta, kunnes tärppäsi luomuna. Kakkosta on yritetty melkein 3 vuotta ja nyt mennään järeämpiin hoitoihin. Kyllä sattuu. Esikoinen aina kaipailee pikkuveljeä ja toisaalta sanoo, ettei "mulla ole kaveria". Ja päälle nämä typerykset, jotka hokee, kuinka lapsi tarvii sisarusta. Ja arvailee jokaisesta mahanpömpötyksestä "vihdoin" toista vauvaa.
10 vuoden tuskan ja odotuksen, kaikkea kokeiltuna.
Laihdutusta, hoitoja icsi asti, luontaistuotteita, hypnoosia, mielikuvaterapiaa,
normaaliakin elämää tuntui että kaikkea. Sitten yritin sopeutua.......mutta
kuitenkin se vauva ajatus olis aina ja jokapäivä mielessä. 10 vuotta kunnes haikara vieraili meillä luonnollisesti........syntyi 10v 5kk eikäerolla pieni vauva poikalapsi, ikionnea 39 vuotiaana........ja kului 3kk olin taas raskaana. En edes ajatellut ehkäisyä 10 v piinan takia, Nyt 3 pojan äitinä ikionnellinen !!
Toivoakin voi olla,,,,
Minä joskus muutama kuukausi sitten kirjoittelin tänne siitä yllättävästä tuskasta, jonka koin, kun alaselästäni otettiin röntgenkuva - toimenpide, jota ei käytännössä tehdä, jos on olemassa _pieninkään_ raskauden mahdollisuus. No, omalla kohdallahan sitä ei ole, vaan voi miten kipeää tekikään taas joutua kasvotusten tilanteen lopullisuuden ja ehdottomuuden kanssa! (hoidot siis lopetettiin tuloksettomina IVF:n jälkeen)
Nekin kaverit, joiden olen ajatellut jäävän yksilapsisiksi (esim. eronneet yh:t), ovat petollisesti menneet yllättämään uusilla raskauksilla. Toki osaan myös iloita heidän puolestaan - kunhan alkujärkytyksestä olen ensin toipunut. Jotenkin koen olevan tämän asian kanssa niin yksin...
Sinällään elämä on huomattavasti helpompaa yhden, superihanan lapsen kanssa, mutta järkeily ei vie tätä sydämen tuskaa ja tyhjän sylin tunnetta pois, ei näköjään millään :-(
Jotenkin tuntuu, että asiasta on turha edes kamalasti puhua, tätä kun on ulkopuolisten niin vaikea ymmärtää. Mutta täällä siis suree samaa asiaa toinen äiti, ja otan kovasti osaa suruusi!
Me ajattelimme kun oli yksi lapsi, että ihan sama tuleeko toista vai ei. Kun ensimmäinen onnistui niin hyvin, ettei parantamisen varaakaan ole. :D Ajattelimme myös, että maailmassa on ihan riittävästi lapsia, joita voimme auttaa jos omia ei tule enempää.
Toinen tuli muutaman vuoden odottelun jälkeen, mutta hänen kanssaan oli niin vaikea alku monen kuukauden teho-osastohoitojen jälkeen, että ehdimme jopa harmitella, että miksi ihmeessä emme tyytyneet yhteen lapseen. Kaikki on vaikean alun jälkeen nyt hyvin ja osaamme olla onnellisia molemmista lapsestamme.
Onko kaikilla aina pakkomielle useammasta lapsesta, vai onko muitakin joille olisi yksikin riittänyt mainiosti? Kuinkahan monet yksilapsiset perheet ovat päättäneetkin haluavansa yhden lapsen ja muita monelle ei ole tullut enempää?
Muuten niin kuin ap:llä, sillä erolla vaan että miehen tahdosta (mulle olisi yksikin riittänyt) mentiin hoitoihin ja saatii sitten pas-kaksoset 8 vuotta esikoisen syntymän jälkeen. Sen jälkeen tuli vielä yllättäen yksi luomulapsonenkin. Joten itse olen kiitollinen tästä katraastani, olin kyllä kiitollinen siitä yhdestäkin. Mutta ehkä se on niin(kin), että kun on kerran kokenut raskauden ja synnyttänyt lapsen, tietää ihan konkreettisesti, mistä jää paitsi, kun ei voi sitä enää uudestaan kokea? Toivon ap sulle hyvää ja onnellista elämää, nauti lapsestasi ja perheestäsi ja kaikesta siitä hyvästä, mitä elämä sulle vielä tulee elämässäsi tuomaan.
lähetän sinulle ap. Muuta en osaa sanoa. Ihmismieli on sellainen, että kun joku tärkeä asia puuttuu (mies, lapsi, työ, ystävät), tuntuu välillä, ettei mikään sen rinnalla ole mitään. Että jos vaan olisi se puuttuva asia, kaikki olisi täydellistä.
Ekaa yritettiin kuusi pitkää vuotta,poika syntyi monien hoitojen jälkeen luomuna.Nyt tuo rakas lapsemme on 5-vuotias ja sisarusta on yritetty yli kolme vuotta.Kamalin oli se vaihe,kun lapsi kyseli,miksei hänellä ole siskoa tai veljeä kun hoidossa kaikilla muilla oli.Tilanne on ristiriitainen,toisaalta elämä on jo tuon ikäisen kanssa helppoa,kauhistuttaa näin 37-vuotiaana taas yöheräämiset ym,mutta sitten on se toinen puoli.Pikkuhiljaa yritän totuttautua ajatukseen,että meidän perhe on tässä,mutta 4 pakkasessa olevaa alkiota kuitenkin vielä käytetään pois.Onnea kaikille,jotka näiden asioiden kanssa kamppailevat!
Tekstisi on kuin suoraan minun näppiksestä. Minä tiedän tuskasi, hyvin samanlainen on kohtalomme. Tiedän mitä on kytätä sisaruksia ja ikäeroa kaupassa. Minulle katkera pala on myös pieni lapsi ja raskaana oleva äiti. Myös minä seuraan surullisena vierestä kun ystävät saavat toisen, kolmannen lapsen.
Myös minä olen miettinyt helpottaako tämä koskaan. Olenko vielä vanhana katkera. Välillä on parempia aikoja ja asian ikään kuin hyväksyy. Sitten ihan yllättäen katkeruus taas tulee pintaan. Pelkään myös lataavani ainokaisen harteille paljon. Pelkään että hänelle, ainokaiselle, sattuu jotain.
Ei tätä tuskaa ymmärrä kuin toinen samassa tilanteessa. Pitäisihän sitä olla onnellinen, onhan meillä jo edes se yksi lapsi. Miksi sitä ei voi vain olla onnellinen siitä mitä on? Meillä myös mies olisi toivonut toista mutta hänelle tämä ei ole läheskään niin vaikea pala kuin minulle. Minulle tämä asia on ollut todella vaikea ja vaikuttanut näiden 7 vuoden aikana moneen asiaan. Nykyään jos tapaan toisen yksilapsisen perheen, Mietin, etenkin jos lapsi on saman ikäinen kuin lapseni, miksi heillä on vain yksi lapsi.
olen kai kiittämätön tai jotain... Kaipuu yhteen lapseen on vielä kova, mutta sitä en voi saada terveysongelmien vuoksi. Minä välillä salaa kadehdin taas kolmilapsisia oerheitä. Ymmärrän kyllä, että asiat ovat hyvin tällä saralla, mutta joku pakkomielle on pään sisällä.
Mullakin on muodostunut ihan normaaliksi tavaksi ihmisten ilmoilla katsella montako lasta kelläkin on ja jos jollakin on vaan 1 isompi niin heti mietin, että miksi näin.
Välillä tunnen huonommuutta. Tuntuu, että olen epäonnistunut ihminen kun en saa enempää lapsia. Onhan ne lapset niitä elämän isoja asioita ja sitten kun joutuu totemaan, että lasten lukumäärä ei olekaan itse päätettävissä. Uskon ja toivon, että tämä helpottaa kun kukaan lähipiirissä ei enää hanki enempää lapsia? Siihen vaan voi olla pitkä tovi..
Minäkin pelkään, että ainoalle lapselle tapahtuu jotakin. Vaikka monen lapsen äidit pelkäävät varmaan ihan samaa. Eikä toinen lapsi korvaa toista tietenkään mutta ajatus siitä, että jäljelle ei jäisi ketään on aivan hirveä.
Kaipaisin jotain tukilistaa/ryhmää missä on saman kokeneita mutta noilla listoilla aina kaikki yrittää sitä toista lasta ja sitten se vasta satuttaakin kun kaikki muut onnistuvat! Vaikka olen alkushokin jälkeen iloinenkin toisten puolesta niin kyllä se oma napa aina ensimmäisenä on mielessä. Miksi muille, miksi ei meille?
Mulla on ollut joskus vuosia sitten masennusta ja vaikeuksia työpaikalla ja tästä syystä uskon, että meille ei adoptiolasta myönnetä. Sijaislapsi on liian rankka juttu, sitä on pohdittu ja käyty neuvotteluissa. Joten eipä meillä ole vaihtoehtoja.
Ap
Meillä on kaksi lasta. Kolmaskin (miksei neljäskin) olisi ollut kovasti tervetullut, mutta perussairaus tuli minullakin sotkemaan suunnitelmat. Voi olla, että pian on helpompaa kun ikäkin alkaa tulla vastaan lasten hankkimista. Ja voi olla että tämä on vain yksi muoto surra sairautta ja niitä asioita joita ei voi enää saada.
Minäkin olen onnellinen lapsistani. Asiat voisivat olla huonomminkin. Se p...ska sairaus olisi voinut tulla jo 10 vuotta sitten ja ei olisi tullut sitten yhtään lasta.
Itsekin kaipaisin tukiverkkoa mutta pelkän siellä jääväni taas yksin. Ihana lukea, että joku toinen ajattelee asioista samalla tavalla. En ole yksin epäonnistunut saamaan lapsia. Enkä ole yksin näiden ajatusten kanssa. Jollain tapaa helpottaa että joku tuntee samoin. Myös meillä on adoptiosta puhuttu. Mutta mies ei ole asialle lämmennyt. Ja se asia on jäänyt. Periaatteessa toivon vielä sitä lasta, todellista ihmettä. Lääkärit eivät anna juurikaan toivoa. Minä vaan en pysty uskomaan miksi ei onnistu. Uutiset '56v synnytti kolmoset' tai 'mies jälleen raskaana' vihastuttaa. Miten hitossa muut onnistuu lasten teossa mutta minä en. En käsitä mitä teen väärin. Viimeiseen vuoteen ei kyllä ole ollut edes yritystä. On ollut pakko ottaa etäisyyttä asiaan.
t. 9
Itsekin "haaveilen" kolmatta, vaikka olen kolmisin lasteni kanssa. Tunne iskee varsinkin laittaessani pieniä vaatteita pois tai katsellessa kaupassa vauvan vaatteita. Toisaalta tapellessa lasten kans asia on sitten toisin...
Mutta siis jos adoptio tuntuu vieraalta, isotöiseltä tai se ei olisi mahdollista niin voisitteko ajatella tukiperheenä olemista? Moni ilman tukiverkkoa oleva pariskunta tai yh-vanhempi tarvitsisi tukiperhettä arjen pyörittämiseen. Siihen ei tarvita niin massiivista selvittelyä kuin adoptioihin. Tukiperheitä on tällä hetkellä järkyttävän vähän.
Kyllähän se hieman satuttaa, kun lapsi kysyy, miksi hänellä ei ole sisarusta; tai kertoo, että kaikilla luokkatovereilla on sisko tai veli. On löydettävä niitä hyviä asioita elämästä, koska ei tähän voi jäädä rypemään lopuksi elämää. Onneksi olen oman tien kulkija monessa muussakin asiassa, joten ajattelen vain, ettei minun tarvitse murehtia asiaa ikuisesti. Ei ympäristön vaatimukset, lapsien määrä, ihanneperheen odotukset, voi vaikuttaa minun onnellisuuteeni.
meilläkin on taustalla lapsettomuutta mutta kuitenkin neljä luomulasta.
Jos yhtään lohduttaa niin vielä neljä lasta synnytettyänikin vauvankaipuu on suuri..Ei siitä varmaan koskaan pääse eroon ettei ajattelisi miltä tuntuisi tehdä raskaustesti ja tuntea pienet potkut mahassa ja kaikki mitä vauva ja pieni lapsi tuo tullessaan.. Vaikka ihanaa on näidenkin lasten kanssa ja nuorinkin on vielä ihan pieni.
Olen koittanut ajatella, että jossain vaiheessa lapsentekoon tulee kuitenkin stoppi, ikäkun siihen lopuu niin sitten viimestään ja se tavallaan suru syntymätömästä lapsesta on vaan käytävä nyt läpi ja asennoiduttava elämään näiden nyt olemassaolevien lasten kanssa..
tietenkin suret varmaan lastasikin kun ei ole sisaruksia. itse olen ollut ainoa lapsi ja ihan hyvä niinkin oli kasvaa.
mitä asian vatvomiseen käyttää voisi käyttää siihen jo olemassa olevaan lapseen ja elää tässä hetkessä.
En sure lapsen puolesta koska hänelle yksilapsisuus ei ole koskaan ollut mikään ongelma. Suren ihan vain itsekkäästi omasta puolestani. Ap
Meidän ainokaisemme saa jo NIIN paljon huomiota, energiaa ja aikaa, että yhtään lisää menisi jo epäluonnollisuuden puolelle!
Haastavinta yhden lapsen kasvattamisessa on saada hänet tajuamaan, ettei hän ole koko maailman napa - kun hän täällä kotona sitä helposti tuppaa olemaan (vaikka tietoisesti yritämme sitä välttää).
t. 3 (kai, se joka on ollut IVF:ssä)
itse olen kuulunut ko yhditykseen jo pitkään ja osallistunet heidän järjestämille vartaistukitilauksuuksiin. Tosiaan näitä asioita ei oikein ymmärrä muut kun ne jotka ovat haaveilleet toisesta/ kolmannesta lapsesta.
Meillä lasten ikäeroksi tuli 14 vuotta. Pitkä oli siis taival ja monta lasta matkalla hyvästelimme.
olkoonkin sitten siinä se etuliite "sekundaarisesti"?
Entä mikä etuliite laitetaan hänelle (lapsettomalle?) joka haluaa saada kolmannen, viidennen tai kahdeksannen lapsen, muttei saa?
Sillä logiikallahan hekin ovat xxx- lapsettomia.